keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ymmärräthän, mitä minä sanon?!

Puolitoista viikkoa sitten kävin Cardiffissa melkein päiväseltään. Lähdin perjantaina ja tulin sunnuntaina. Kyseessä oli kirjoittamisen tutkimuksen konferenssi, johon esitelmäehdotukseni oli hyväksytty. Puhuin Sachsenhausen-kirjeistä.

Olin reissussa pelkällä käsimatkatavaralla, joten varaa oli ottaa vain yksi matkakirja. Niin, kirja. Oikea kirja. En oikein osaa keskittyä e-kirjoihin ja kaipaan sitä, että pääsen välillä ruudusta irti ja annan tekstin soljua paperilla. Silmäni ja mieleni lepäävät. Ensin ajattelin ottaa lukemiseksi Sirpa Kähkösen teoksen Tankkien kesä, koska tiedän muutamia ihmisiä kiinnostavan minun mielipiteeni tuosta kirjasta. Se sai kuitenkin jäädä, ja on saanut vieläkin jäädä, koska hupilukemiselle on minulla nyt todella vähän aikaa. 

Sen sijaan otin mukaan Simo Muirin kirjan nimeltä Ei enää kirjeitä Puolasta, joka kertoo Suomessa ja Puolassa asuneen ja yhä asuvan juutalaissuvun tarinan. Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi holokaust-aihe pyörii minulla paitsi konferenssipuheessa, myös matkalukemisessa. 

Eikö voisi hetkeksi jättää näitä asioita rauhaan, irtautua ja lukea jotakin ihan muuta? Todellakin yritin, mietin muitakin vaihtoehtoja kuin Tankkien kesää, mutta nyt vain sota ja kolmas valtakunta veivät voiton. Huomaan tulleeni ja tulevani yhä valikoivammaksi sen suhteen, mitä luen. Ehkä kuitenkin tulee vielä aika, jolloin laajennan lukuohjelmaani, mutta nyt on selvästikin minun tarkoitus perehtyä sotavuosiin eri näkökulmista. 

Muirin teos piti minua otteessaan niin hyvin, etten uskaltanut lukea sitä koneen- ja junanvaihtojen hetkillä, etten vaan jää kulkuvälineestä. Tarina upposi nyt todella oikeaan maaperään, olin lumoutunut. Ainoa asia, josta vähän kirjoittajaa kritisoin, on se, että välillä joutui plaraamaan taakse päin ja hakemaan, kuka kukin on. Henkilöluettelo olisi tehnyt kirjasta täydellisen kokemuksen.  

Johdannossa kirjoittaja kertoo, miten kirja sai alkunsa. Hän oli alun alkaen tehnyt tutkimusta suomenjuutalaisten jiddishistä, ja oli tätä varten liittynyt Helsingissä kokoontuneeseen (tai ehkä yhä kokoontuvaan) jiddishin kieliseen keskusteluryhmään. Siellä hänelle oli pian valjennut, että jotkut ryhmäläisistä olivat holokaustista selviytyneitä, mutta aihetta ei koskaan käsitelty missään keskusteluissa. 

Jossakin vaiheessa yksi näistä holokaustista selviytyneistä, vanha mies, oli alkanut puhua Muirille omia muistojaan. Miehen puheessa oli vilahtanut usein Blaugrundin suku ja heidän roolinsa oman kansansa jäsenten auttamisessa ja pelastamisessa. 

Muir kirjoittaa näin: "Syventyessään kertomaansa hänellä oli tapana tarttua minua tiukasti ranteesta ja toistaa jiddishiksi: Farstaisti vus ikh zug?! - Ymmärräthän, mitä minä sanon?!" Vanhuksen hieman polveilevat kertomukset ja tämä toistuva kysymys herättivät Muirin ajattelemaan, että tässä ehkä saattaisi olla tarina odottamassa löytäjäänsä.

Yksi asia johti toiseen, ja jossakin vaiheessa Muir alkoi perehtyä Blaugrundin suvun vaiheisiin. Siitä  prosessista sai syntynsä tämä kirja. En paljasta sisällöstä enempiä. Lukekaa itse! Annan teokselle vahvan suosituksen. Sen vain sanon, että Muir valottaa myös Suomen juutalaisten historiaa tavalla, jota ei ole ennen tehty. Keskeisenä lähteenä ovat kirjeet, joita Suomessa asuvat Blaugrundit saivat sukulaisiltaan vuoteen 1943 asti, eli Puolan juutalaisten tuhoamiseen saakka. 

Myös suvun yhä elossa olevien jäsenten muistitieto linkitetään arkistolähteisiin ammattimaisesti.Valvontaokomission aika vaikutti myös maamme juutalaisiin siten, että he eivät uskaltaneet kertoa kaikkea sotavuosina kokemaansa, sillä he eivät uskaltaneet luottaa sen enempää Neuvostoliittoon kuin kotimaahansakaan. Näihin vaiettuihin tapahtumiin antaa ainakin hieman valaistusta tämä kirja.



Samoihin aikoihin, kun oma tutkijanpolkuni kulki Walesiin, sain viestin Sachsenhausenista selvinneeltä hyvältä ystävältäni, professori Srdečnýlta. Hän kyseli, milloin olen tulossa Prahaan, hänellä on jotakin tärkeää ja mielenkiintoista kerrottavaa. Professori on siis pian 98-vuotias.

Olin jo vähän tehnyt suunnitelmia ja sanonutkin ihmisille, että aion seuraavaksi reissata jonnekin muualle kuin Prahaan. Mutta kuulaina syysiltoina korvissani kaikuvat sanat: "Ymmärräthän, mitä minä sanon?!"