perjantai 19. kesäkuuta 2015

Kun kerrotaan ja ei kerrota

Jotenkin suurin piirtein arvasin, miten Šetějovicessa tänään käy. Saavuttuani Czech pointiin, siellä olivat ne täsmälleen samat mummelit ja se sama nuori mies. Paitsi, että nuori mies pakeni talon taakse minut nähtyään.

Mutta ei se mitään, jollakin peltotilkulla työskenteli ihmisiä, ja yksi heistä, keski-ikäinen mies, pahaa aavistamatta tuli kyselemään, mitä haluamme. Hän ymmärsi englantia, mutta vastasi tšekiksi, mikä sopi ihan hyvin, koska hän osasi kuitenkin puhua selkeästi ja melko hitaasti. Sitten hänkin soitti pari puhelua ja toisen puhelun jälkeen hän sanoi, että nyt lähdetään autolla liikenteeseen.

Niinpä hän ja tämä surullisenkuuluia nuori mies hyppäsivät autoonsa ja me omaamme ja seurasimme heitä perässä. Ajoimme metsätielle ja minulle tuli mieleen, että aikovatko he jättää meidät tänne tai kenties ampua kuopan pohjalle varmistaakseen, ettemme tule enää kolmatta kertaa mitään kyselemään.

Jäimme kuitenkin henkiin, sillä kävimme vain nuoren miehen kotitalolla. Hänen fiksu vaimonsa nimittäin osaa englantia. Lopulta kaikki tajusivat täydellisesti, mitä olen hakemassa. Vaimon isoisä tiesi, että numero 17 ei ole enää sama talo kuin 115 vuotta sitten, mutta se kuitenkin on samalla paikalla kuin entinenkin numero 17. Kenelläkään ei ollut sen enempiä tietoja, mutta jätin korttini siltä varalta, jos joku sattuu jotakin löytämään tai muistamaan vielä jälkikäteen.

Matka Prahaan oli muuten aika jännittävä, koska Hitlerin aikanaan rakennuttama mootoritie 1 on tietöiden alla. Normaalisti hiljaiset, kapeat, mäkiset ja mutkaiset tiet ovat nyt täynnä kiireisiä autoilijoita, kun tietöitä on pakko jotakin kautta kiertää. Olin ihan varma, että kohta pelti kolisee emmekä pääsekään sovittuun tapaamiseen, mutta ei sentään niin käynyt.


Tällaista kakkua tarjottiin 97-vuotiaan Sachsenhausenista selvinneen lääketieteen tohtorin Eduard Kuhnin luona. Kyllä tässä maassa kakut ovat vaan eri maata kuin Suomessa. Ja aitoa kermaa, tietenkin.

Taas kerran muistiin tuli kirjattua kiinnostavia, tärkeitä muistoja. Joidenkin kohdalla muistelija pyysi, ettei niitä kirjoitettaisi, ja laskin kynän kädestä. Nyt mietin, mitä niillä tekisin. Yhtä oikeaa vastausta ei taaskaan ole.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Hullun maineessa ja luostarissa


Kylläpä tällä reissulla onkin ollut arkistolykky. Näen jo aika monen arkistonhoitajan vetävän herneet nenään tästä näystä, mutta kyllä, Dolní Kralovicen kunnantalolla minulta kysyttiin ihan ensimmäisenä: Saako olla kahvia vai teetä? Mikäs sen mukavampaa kuin mustalla teellä aloittaa päivän aineistojen selailu. Ei, en läikyttänyt.

Myös samainen avulias rouva opasti selaamaan kaste- ja kuolinkirjoja ja yllytti selaamaan enemmän kuin mitä periaatteessa tarvitsi, jos sieltä sittenkin löytyisi jotakin minulle tähdellistä. Ja löytyihän sieltä, Františekin lapsena kuolleet veli ja sisko, joista en ennen ollutkaan tietoinen. Tutkimukseni ei tähän tietoon kaadu tai sen varassa seiso, mutta olipahan taas hyvä muistutus siitä, että melkein kaikki kannattaa aina selata. (Tiedän, rajaaminen tässä suhteessa on varsin vaikeaa.)

Selvisin kuitenkin Dolní Kralovicesta nopeasti ja suuntasimme auton nokan Františekin synnyinkylää, Šetějovicea kohti.




Tällä kertaa minulla on mahdollisesti onnea saada vähän enemmän kylästä irti kuin eilen Najdekista. Tästä en tosin vielä voi olla varma, koska minun on pakko palata huomisaamuna paikalle uudestaan. Nythän on niin, että Tšekissä on kansalaisia palveleva Czech Point -verkosto. Eli aika pienessäkin käpykylässä on usein paikka, jossa saa hoitaa virastoasioita, kuten hankkia virallisia asiakirjoja tai hoidella veroasioita, tai mitä nyt milloinkin tarvitaan. 

Myös Šetějovicessa on Czech Point. Siellä istui kaksi vanhempaa rouvaa ja yksi nuori kundi. Kukaan ei puhu englantia eikä saksaa, ei siis sanaakaan. Ei edes se nuori mies. Aloin jo vähän miettiä, että onko kylän juomavedessä jotakin vikaa, kun vieraiden kielten opiskelu oli Františekillekin haastavaa, eikä asia ole parantunut 115 vuodessa yhtään. Sain sitten jotenkin kysyttyä talosta numero 17, joka on Františekin synnyintalo. 


Täällähän talot on numeroitu eikä kylissä välttämättä ole vieläkään varsinaisia katujen nimiä. Jos talo puretaan, samalle tontille rakennettu talo saatetaan numeroida uudelleen, tai joskus saatetaan pitää vanha numerokin. Eli en voinut kartasta päätellä, onko nykyinen numero 17 niin vanha, että se olisi alkuperäinen. Jos joku ihmettelee, mistä tiedän, että Františekin koti on juuri numero 17, niin kerrotaakoon, että tieto löytyy kastekirjasta. Joskus talon numero saattaa olla myös hautakivessä, jos henkilö on haudattu kotikylänsä hautausmaalle.


Sen verran ymmärsivät tšekinkielisestä selityksestäni, että olen kiinnostunut talosta numero 17, mutta eivät sitä, että haluaisin tietää, miten vanha talo on ja onko siitä muuta tietoa. Rouvat kehottivat nuoren miehen lähtemään näyttämään minulle taloa. Hän lähtikin, tosi haluttoman oloisesti lampsimaan kanssani ulos. Siinä sitten seisoimme talosta muutaman sadan meterin päässä, eikä hän ymmärtänyt, mitä haluan, enkä minä keksinyt, mitä osaamiani sanoja käyttäisin. 


Lopulta hänelle valkeni, mitä yritän selittää. Ja minäkin ymmärsin, kun hän sanoi soittavansa kollegalleen. Hetken päästä hän kertoi, että huomenna klo 9-13 paikalla on joku, joka ehkä tietää asiasta, ja joka ymmärtää vähän englantia ja saksaa. Mahtavaa! Tuskin maltan odottaa huomisia keskusteluja. 


Tunnustettakoon, että jouduin vielä palaamaan Czech pointiin ja pyytämään miestä kirjoittamaan sanomisensa paperille, jotta varmasti tajuan. Rouvat pyörittelivät silmiään ja katsoivat toisiaan merkitsevästi. Kun lähdin ulos, mustavalkoinen kissa tuijotti pisteliäästi ja kuulin kylätalolta naurunremahduksen. On ihan ok olla osaamatta kieliä. Pienen kylän Czech pointissa ei varmasti yleensä tarvita vieraita kieliä. Silti ei tarvitsisi nauraa tuolla tavalla, kun toinen yrittää hakea tietoa. Tältä tuntuu olla hullun maineessa.




Olin muuten tosi vähällä napata Františekin naapurin puutarhasta pari mansikkaa tuon kaiken kokemani jälkeen. Mutta enpä sitten tehnytkään niin. Voin olla outo kulkija, mutta en sentään mansikkavaras.



Se huippuavulias rouva Dolní Kralovecissa sen sijaan ymmärsi surkeaa solkotustani tarpeeksi hyvin. Lisäksi hän vinkkasi, että Humpolecin tai Želiviin kannattaa mennä yöksi. Želiv onkin minulle tuttu paikka viime keväältä, kuten osa lukijoista ehkä muistaakin. Niinpä nytkin päädyimme käymään luostarissa, ja sielläkin oli minulla onnea. Olin nimittäin hukannut yhden munkin yhteystiedot, ja haluaisin tutustua heidän 1600-luvulta peräisin olevaan kirjastoon, koska Pavel puolestaan työskenteli siellä luostarivuosinaan.

Olin miettinyt, miten saada yhteystiedot takaisin, harkinnut jopa luostariin soittamista, mutta en muistanut munkin kumpaakaan nimeä,en virallista etunimeä enkä munkkinimeä. Hankala soittaa, kun ei osaa kertoa, ketä yrittää tavoitella. Mutta hetken alueella pyörittyäni hän tulikin vastaan. Pahoittelin sitä, että tulen kutsumatta ja ilmoittamatta, hän pahoitteli sitä, että hänellä on kovasti töitä EU-rahoitusprojektin kanssa juuri nyt. Sain yhteystiedot ja lupasin palata asiaan jollakin toisella reissulla. Hän päästi meidät kuitenkin katselemaan vanhoja valokuvia luostarin sisätiloihin, aivan yksin ja ilman valvontaa. Tämä oli taas sellaista ystävällisyyttä, josta tulen olemaan aina kiitollinen.



keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Arkistossa ja kenttätutkimuksissa

Mikä mahtaisi olla korkein kunnianosoitus, mitä voisi anoa arkistonhoitajalle? Tänään olin Brnon aluearkistossa, joka ei sijaitse kuitenkaan fyysisesti Brnossa, vaan Žďár nad Sázavou -nimisessä pikkukaupungissa. Siellä tapasin livenä sen superystävälisen arkistonhoitajan, joka vaivojaan säästelemättä oli hakenut minulle aivan kaiken, mahdollisen ja mahdottoman tiedon. Oli käynyt läpi lähteitä, joita en olisi osannut etsiä, ja mihin tahansa alueeseen viittasinkaan Nové Městossa, hän heti kiikuttaa kaikki mahdolliset vanhat valokuvat tuosta alueesta minun nähtäväkseni. Lisäksi hän skannasi ja printtasi ne minulle, ja nyt illalla huomasin, että samat kuvat olen saanut vielä sähköpostiini päivän aikana.

Jos kaikki arkistonhoitajat olisivat edes puoliksi näin avuliaita, työni olisi tuhannesti helpompaa. Ja kyllä Maria kirkon seinältä hymyili ihan oikein; tänään löysin lisää tietoa Marenkasta ja hänen elämästään, koulumenestyksestään, sukulaisistaan ja mahdollisesti myös ystävistä.




Vanhoja koulupäiväkirjoja katsellessa tulee monenlaista mieleen. Silmiinpistävää on, miten usein 1890-luvulla on annettu vapaata loppukevääksi, erityisesti pojille, joskus tytöillekin. Huono koulumenestys näyttää korreloivan vapaiden kanssa. Yleensä tytöt näyttävät äkkisilmäyksellä pärjäävän koulussa muutenkin paremmin, siis keskimääräisesti. Silti pojat pääsivät tietysti jatko-opintoihin tyttöjä paremmin.

Lisäksi huomasin mielenkiintoisen seikan: Yllättävän moni poika oli lukiossa vaikeuksissa saksan ja 

tšekin kielessä, mutta ei välttämättä ranskan kielessä, joka oli ainakin Nové Městossa pakollinen vieras kieli. (Saksa oli siis maan toinen kieli eikä vieras kieli, näin lukee todistuskopioissa.) Rupesin ihan miettimään, että onko esimerkiksi ruotsin kielen ja äidinkieleen opiskeluun liittyvät motivaatiovaikeudet aivan uusi tai pelkästään suomalainen ilmiö...

Itävalta-Unkari osasi ainakin antaa ohjeita. Koulujen päiväkirjoissa oli alkusivuilla ohjeistus siitä, millainen viiva pitää vetää kirjaan, jos oppilas on aamupäivän, iltapäivän tai koko päivän poissa. Koko päivä merkataan ristillä. Jos poissaolo on selvitetty, viiva ympäröidään kaarella, tai risti ympyrällä. Oikeastaan tällä lailla päiväkirjoista tulee samalla pieniä taideteoksia.



Mitä sitten Marenkan kotikylästä, Najdekista, on vielä jäljellä 1890-luvulta? Eipä taas juuri paljoakaan. Kylän krusifiksi ja puro. Siinä varmaankin tärkeimmät.




Ja Marenkan todennäköisen kortteeripaikan tilalla Nové Městossa on nyt jo vähän vanhahtava pieni ostoskeskus... Lohdullista kuitenkin on, että Marenkan ja Františekin yksi varmasti tiedetty kohtaamispaikka, kolme ristiä korkealla kukkulalla, on yhä paikallaan.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Olen koskettanut suuruutta ja Maria hymyilee minulle

Nové Město na Moravě on tunnettu hiihtourheilusta, erityisesti ampumahiihdosta. Minulle paikkakunta on tuttu Marenkan ja Františekin koulukaupunkina, ja tänään pääsin ensimmäistä kertaa paikan päälle. Ensimmäinen löytöretkeni tällä reissulla suuntautui museoon. Sieltä yritin löytää edes hieman tietoa vuosista 1900-1902, jolloin kyseinen rakastunut pari olivat yhtä aikaa koulussa.

Kuvia löytyy, mutta hyvin vähän mitään erityisen konkreettista. Arkiston mielenkiintoisin anti taisi olla se, kun yhdestä laatikosta putkahti esiin presidentti Masarykin allekirjoittama muistokirja. vuodelta 1928, jolloin hän vieraili kaupungissa. Hipaisin sormella hänen nimikirjoitustaan ja tunsin koskettaneeni suuruutta. Kuvituksen on tehnyt paikallinen taiteilja, Karel Nemec.



Nemec on myös tehnyt paikallisen katolisen kirkon maalaukset. Pelkästään niiden takia kannattaa tulla kaupunkiin. 



Ehkä tämän päivän mielenkiintoistin juttu oli kirjeissä mainittujen paikkojen etsiminen. Kävelimme ainakin kaksi tuntia Ochozan metsässä, jossa Marenka ja František kulkivat. Ehkä joimme samasta lähteestä heidän kanssaan. Jotkut puut olivat niin paksuja, että ne olivat varmasti pystyssä jo heidän aikanaan. Kyseessä on kuitenkin hoidettu metsä, joten järeimmät rungot on kaadettu, mikä on ymmärrettävää, mutta myös vähän surullista.



Spekuloin myös, onko yksi tietty hautausmaa se, joka mainitaan kirjeissä. Hyvin luultavasti se on ollut yksi rakastuneen parin salainen kohtauspaikka, koska se sijaitsee Františekin silloisen kortteeripaikan lähellä. Aivan varma en tietenkään voi koskaan olla, mutta tämä on paras arvaukseni. Osa haudoista on niin vanhoja, että sopivat ajankuvaan. Kyseinen hautausmaa on ilmeisesti ainakin nykyään nuorison hengailupaikka, koska siellä maleksi kolme teini-ikäistä poikaa, kunnes kyllästyivät ja menivät lähitaloon kirsikkavarkaisiin. Myös hautausmaan portinpielestä oli kaadetttu puu, joka siinä taatusti oli 115 vuotta sitten. 



Františekin kortteeritalon kohdalla on nykyään ränsistynyt pubi, joka piiloutuu korkean pensasaidan taakse. Olisi edes ränsistynyt alkuperäinen talo, mutta kyseisellä rakennuksella on ikää vain muutama kymmenen vuotta. Tällaisista pettymyksistä huolimatta olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun jotakin asiaa tutkii, on tärkeää mennä paikan päälle. Vähitellen oppii kuorimaan ajan kerroksia ja löytämään sittenkin jotakin. Usein se on pientä, kuten vanhan puun kanto, tai jotakin ainakin äkkiä ajateltuna asiaan liittymätöntä, kuten Masarykin nimikirjoitus. 

Mutta huomenna menen tutkimaan kouluarkistoja ja olen toiveikas, että löytäisin hieman enemmän ihan jotakin konkreettista. Vielä uskon löytäväni Marenkasta enemmän kuin nimen kasterkirjassa. Toinen, kuuluisampi Maria, siis neitsyt Maria hymyilee minulle kirkon seinästä. Uskon, että se on hyvän merkki. 

Kävelen majapaikkaan ja mietin, miten oudosti ajan eri tasot kietoutuvat toisiinsa, tuttu tuntemattomaan. Esimerkiksi siten, että Ochozan metsässä, paikassa, jossa minä kuvittelen näkeväni jotakin yli sadan vuoden takaisesta rakkaustarinasta, pidetään nykyään niitä hiihtokisoja, joista Nové Město yleisimmin tunnetaan.



sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Marenkaa etsimään paikan päälle

Sama hyperystävällinen arkistonhoitaja, jota olen tässä jo muutamaan kertaan hehkuttanut, löysi minulle Marenkan. Olin sortunut luottamaan muistitietoon Marenkan tyttönimestä sekä siihen, että Marenkan poika puhuu samannimisistä sukulaisista. Ehkä muistelija tästä syystä oletti tyttönimeksi tuon muiden sukulaisten nimen.

Taas miespuolinen sukulainen, tällä kertaa isä, auttoi löytymisessä. Marenkan isä oli kylän johtajaopettaja, ja  kylän kastekirjaan oli merkitty Marenka-niminen tyttö samalle päivämäärälle ja isäksi kylän johtajaopettaja. Vähän nolottaa, etten itse älynnyt katsoa kastekirjaa noin tarkasti, enkä siten huomannut virhettäni.

Pian lähden matkalle kohti Tšekin pienempiä arkistoja. Ottamaan selvää Marenkasta ja hänen perheestään sekä hänen  yli sadan vuoden takaisesta rakastetustaan, Františekista. Valitettavasti kaikkia arkistoja ei ole näin hyvin digitalisoitu, kuin mitä Määrin katoliseet kirkonkirjat ovat.

Toisaalta siinä on oma jännityksensä, kun pääsee katsomaan ihan aitoja, paperisia dokumentteja. Voi kuvitella, kuka ja millainen ihminen oli se, joka kaiken tiedon kirjasi. Hän oli tietysti vain ihminen työnsä ääressä eikä tietenkään osannut arvata, että kaukana tulevaisuudessa on ihmisiä, jotka haluavat matkustaa vaikka maailman ääristä katsomaan hänen työnsä jälkeä.

Toivon, että tuleva matka on yllätyksellinen, mutta kiitos ei sillä lailla yllätyksellinen, että aikataulut pettävät. Mietin, että uskaltautuisinko reissun Kutná Hora -päivänä  Františekin koulutodistusten lisäksi tutkimaan myös sitä kuuluisaa luukirkkoa. Tämä tulee olemaan jo kolmas vierailuni Kutná Horaan, enkä ole saanut itseäni vielä kyseiseen kohteeseen. Aiheesta kysytään minulta niin paljon, että nyt on ehkä pakko ryhdistäytyä ja vain mennä sinne.

Seuraa blogiani niin tiedät, miten kävi!