perjantai 11. huhtikuuta 2014

Tekstin äärellä

Päivä on mennyt kirjoittaessa ja palaveeratessa tekstistäni. Eteneehän se sentään, johonkin suuntaan. Tämän hetken haasteena on saada kaikille hahmoille selkeä oma ääni. Siinäonkin työstämistä. Oikeastaan ei siinä, että ääni löytyisi, vaan siinä, että sen saisi sellaiseksi, miten sen päässäni kuulen.

Minulle sopivat nämä rauhallisemmat "kotipäivät" hyvin. On yllättävän raskasta olla aina menossa eri paikkoihin, etsimässä reittiä ja tutustumassa uusiin ihmisiin. Kiinnostavaahan se on, mutta myös energiaasyövää.

Tällaisia julisteita on muuten ympäri kaupunkia:




keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Matka Sachsenhausenista selviytyneen luo

Tänään oli ohjelmassa vierailu romaanisten kielten emeritusprofessori Jan Šabršulan luona. Alla olevan linkin takaa löytyy hänestä enemmänkin tietoa.

http://www.pametnaroda.cz/index.php/witness/index/id/2413

Sain muutaman tunnin aikana käydä hänen kanssaan intensiivisen matkan Sachsenhauseniin ja takaisin, mistä jäi runsaasti sulateltavaa. Muistoksi jäi parisen tuntia äänitettä ja hän myös antoi kopion pitämästään puheesta saksalaisille opiskelijoille. Tämä vuonna 1918 syntynyt, omakotitalossaan leskenä yksin asuva herra sai minut taas miettimään, kuinka aurinko todellakin laskee juuri nyt toisen maailmansodan aikuisuhrien ja aikuisten todistajien kohdalla.

Matka Prahan julkisilla kulkuneuvoilla professorin luo oli myös tarinan aihe ihan itsessään. Se alkoi Smíchovin asemalta, ihmettelyllä, miten Radotínin kaupunginosaan pääsee. Netin mukaan junia pitäisi mennä, mutta asemalla olevat aikataulut näyttävät, että kyseiseen lähiöön pääsisi vain aamuisin ja iltaisin. Ajattelin jo mokanneeni koko reissun, mutta kysyvähän ei tieltä eksy. Joku osasi kertoa, että oikea juna lähtee laiturilta 3, ja kaikki Berounin suuntaan menevät junat pysähtyvät Radotínissa. Nopea uusi vilkaisu seinällä oleviin aikatauluihin osoitti, että tämä tieto on unohtunut laittaa niihin.

No eipä sitten muuta kuin laiturille 3 tilannetta ihmettelemään. Taas kysäisen, että olenkohan varmasti oikeassa paikassa ja joku kertoo olevansa myös menossa Radotíniin, joten eteenpäin päästään. Pian juna tuleekin, eikä matka kestä kuin ehkä varttitunnin.

Seuraavaksi täytyy löytää bussipysäkki. Pysäkkejä löytyy useita, mutta ei juuri sitä, jolta bussi 245 lähtisi. Onneksi minulla on kielitaito sellaisella selviytyjän tasolla, että pystyn tällaisia asioita tiedustelemaan ja ymmärtämään kutakuinkin, mitä vastataan. Ei tarvitse mennä näinkään kauakasi Prahan keskustasta, ja tilanne on se, ettei millään vieraalla kielellä välttämättä enää pärjää. Ero on todella huikea Suomeen verrattuna, kielitaito vain haihtuu jonnekin muutaman metropysäkin päässä keskustasta.  Kysymällä taas löytyi viimein oikea pysäkki, busseja menee tietysti tunnin välein, joten tässä kohtaa oli evästauon paikka. Ehdin jo ajatella, että hienosti sujuu tämä matka.

Bussi tuli asianmukaisesti, jäin oikealla pysäkillä pois, osasin siis painaa nappia oikeassa kohdassa. Sittenpä päädyinkin kadulle ihmettelemään, mitä seuraavaksi. Täällä ei katukylttejä ihmisten riesaksi ripustella, joten oli aika kiinnostavaa pohtia, millä kadulla olen. Varsinkin, kun karttani mukaan professori Šabršulan kotikadulla ei näyttäisi menevän minkään valtakunnan bussia, eikä sitä numeroa, jolla tulin, näy kartassa lainkaan.

Omakotitaloalueella ei tietenkään liiku aamupäivisin ketään, joten aivan oman ymmärrykseni varassa ollaan. Aika pian totean, ettei tämä taida olla nyt se katu, mitä haetaan, mutta toivottavasti julkisen liikenteen reittihaku on sentään ohjannut minut bussiin, joka on tuonut lähelle kohdetta. Kävelen kadun päähän ja löydän jonkun kuljetusfirman miehen seisovan pakettiautonsa edessä. Hän sanoo, että hänellä on jonkinlainen muistikuva, että tuolla jossakin alempana (Prahassa kun ollaan, ollaan tietysti taas kukkulalla) kiertää hakemasi katu.

Onneksi mies muisti oikein. Taas ehdin jo olla hyvilläni, että hienostihan tämä sujuu. Mutta vielä oli mutkia matkassa. Tässä maassa on nimittäin kummallinen tapa, jota ei minulle ole kukaan tähän mennessä osannut selittää. Talot numeroidaan kahteen kertaan, sinisillä ja punaisilla numeroilla. Siniset ovat niitä meidän näkökulmastamme "normaaleja" osoitenumeroita, punaiset taas... no, ne ovat jotakin muuta. Joku on joskus selittänyt, että poliisi, palokunta ja ambulanssi jotenkin hyödyntää niitä punaisia numeroita. Alla oleva kuva on valaiseva esimerkki punaisten numeroiden epäloogisuudesta, joten en ole aivan varma, onko niistä mitään hyötyä hälytysajoneuvoille. Minä ainakin menisin sinisten, suuruusjärjestyksessä juoksevien numeroiden mukaan, jos hätäkeskusta pyörittäisin.


Olin siis oikealla kadulla, vielä pitäisi selvittää, kumpaanko suuntaan sitä pitäisi lähteä kävelemään. Nythän on sitten niin, että juuri tältä nimenomaiselta kadulta oli moni talonomistaja päättänyt jättää sinisen numerokyltin kokonaan pois. Siis nimenomaan sinisen! Sen ymmärrän, että epälooginen punainen jätetään pois, esimerkiksi talossa, jossa täällä asun, ei ole punaista numeroa lainkaan. Jouduin kävelemään usean sata metriä ennen kuin sain selville, kumpaanko suuntaan numerot kasvavat. Tietenkin valitsin väärän suunnan ensin, joten ylimääräistä kävelyä tuli liki kilometri.

Ei se mitään, pääsin silti tapaamiseen ajoissa. Professori tuli tavattua, mikä lienee pääasia. Silti hetkittäin toivoisin vähän enemmän selkeyttä ja loogista ajattelua tähän maahan.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lääkärissä käymisestä

Vuokraemäntäni voivotteli, että on saanut hammassäryn. Sen sijaan, että hän varaisi ajan, hän menee vain hammaslääkärinsä vastaanotolle tämän vastaanottoaikana.Täällä aika monet lääkärit pitävät vain tiettyinä päivinä tai kellonaikoina vastaanottoaikoja, eli silloin täytyy tähdätä heidän puheilleen. Ei kamalan kätevää.

Itse yritin päästä minulle fysioterapiaa määränneen lääkärin juttusille ennen tämän päiväistä terapiakäyntiä, mutta näin tietysti hänen köpöttelevän ulos rakennuksesta samalla ovenavauksella, jolla itse tulin sisälle. Nämä emeritusproffat kun tekevät töitä ihan omilla aikataulillaan.
- Tule koska vaan, tule kun kerkiät, hän vain sanoi iloisesti.
No hyvä niin on sanoa, mutta vähän hankala toteuttaa, näin vierasmaalaisena varsinkin, kun ei osaa yhtään ennakoida, miten kannattaisi tehdä, että vastaanotolle pääsisikin.

Nämä ovat taas niitä kulttuurieroja.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ruokakaupassa käynti yhtä seikkailua

En vieläkään onnistu muistamaan, mistä kaupasta täältä saa mitäkin. Lähi-Tesco on niin surkea kauppa, että tulen suorastaan nostalgiseksi aina muutamaa viikkoa Prahasta kotiutumisen jälkeen. Muistelen haikeudella sitä, miten surkeat valikoimat siellä on. Muistot ovat siis niin huvittavia, ettei niille voi kuin nauraa.

Tänään päätin käydä vähän täydentelemässä varastoja, ja Tescoonhan tietysti matka kävi. Jukurtteja sieltä saa, ja muistinpa, että maitoa on aika paljon ja se pitäis käyttää melko nopeasti. Keksinpä, että ostan kaakaota. Ja mitä ihmettä, Tescossa ei ole niitä valmiita annospusseja, joita on muuten joka ikisessä kaupassa. On pelkkää leivontakaakaota! Ei se mitään, otetaan sitä sitten, syntyyhän se juoma siitäkin.

Kassalla on sama vakipoika, jonka kanssa olemme jo moikkailuväleissä. Hän tervehtii minua kohteliaasti parin edellisen asiakkaan "yli". Hän ei ole minulle enää vihainen siitä, että pakkaan tavarat hitaasti kassiin ja hidastan samalla koko kassajonoa. Hän selvästi ymmärtää - onhan kyseessä ulkomaalainen. Ne kassojen pienet tilat, joissa pitäisi nopeasti pakata ostokset, tuottavat minulle siis yhä tuskaa, mutta nyt minulla on edes yksi ymmärtäjä, ja hän on kaikeksi onneksi muuten inhoamassani Tescossa.

Tällä kertaa tarvitsisin myös lisää minuutteja prepaid-liittymään. Kassapoika sanoo, että hän voi ladata, jos annan numeron. Onnistun kuin onnistunkin selittämään, etten muista valitettavasti tšekkiläisen liittymäni numeroa ja lisäämään nolona, että suomalaisen liittymän numeron tietysti muistaisin. Hän sanoo ymmärtävänsä, että näin voi olla, mutta ensi kerralla voisin tuoda numeron mukanani ja ladata puhelimeen puheaikaa. Ihan hyvä tietää jatkossa tämä.

Ajattelin, että kävelen noin kilometrin verran ylimääräistä ja käyn vietnamilaisten ylläpitämässä toisessa lähikaupassa. Ei sekään mikään loistava kauppa ole, mutta joissakin suhteissa parempi kuin Tesco. Sitä paitsi tiedän, että sieltä saa niitä latausseteleitä puhelimeen. Prahan vietnamilaiskauppojen valikoima on yleensä suppea, mutta se vaihtelee suuresti. Yksi tekijä niitä yhdistää: täydellinen palvelun puute. Olin lähes ainoa asiakas kaupassa, kun päähäni pälkähti, että leivontakaakaon lisäksi tarvitsen tietysti sokeria, jotta saan juomakelpoista kaakaota.

Eipä muuta kuin kysymään. Vastaukseksi saan vietnamilaisittain puhuttua tšekkiä ja epämääräisen viittauksen siihen, että sokeri on "tuolla". Jostakin alahyllyltä se viimein löytyi, myyjä näki, että etsin ja etsin, mutta istui vain tuolillaan ja puuhaili netissä jotakin. Kilon paketeissa oli sokeria tarjolla, palaa ja jauhetta. Päädyin sitten ostamaan pienen pussukan vanilliinisokeria. Luultavasti Tescossa olisi ollut sokeritarjonta parempi (ihan varma en ole, pitää yrittää muistaa tarkistaa). Kaakaosta tuli kuitenkin ihan juotavaa, mikä varmaankin pääasia.

Ei kaakaota, vaan teetä tällä kertaa - ja tšekkiläisiä leivonnaisia.