lauantai 25. helmikuuta 2012

Arkistot koluttuna tällä kertaa

Ihan vain lyhyt kommentti. Kävin vielä kerran Kaarlen yliopiston arkistossa, palvelu oli taas erinomaisen hyvää ja ystävällistä. Se olikin sitten viimeinen arkistokeikka tällä reissulla. Vähän tiukille meni, kun olin sopinut lounaan kahdeksitoista ja materiaalia olikin enemmän kuin arvasin. Se tässä aina on ongelma, että miten arvioida ajankäyttö. Koskaan ei tiedä, onko tarpeellista ja kopioitavaa materiaalia paljon vai vähän. Tällä viikolla olen kyllä löytänyt todella paljon, enemmän kuin odotin.


Tässä taas kuva Kaarlen yliopiston todistuskirjasta. Tällaisiin kansiin on nidottu jokaisen vuoden suoritukset kunkin opiskelijan kohdalta, aakkosjärjestykseen.


Tältä taas näyttää yksi kirjan sivu. On mielenkiintoista, että lääketieteen opettajilla on ollut hyvä käsiala ja sivut ovat muutenkin siistejä. Sen sijaan näissä filosofisen tiedekunnan opintokirjoissa on kamalia sotkuja, yliviivauksia, repeämiä ja käsiala on melko lennokasta. Minä kun luulin, että lääkäreillä on se kaikista huonoin käsiala.

Mutta nyt voin tosiaan palata Suomeen valtavat aineistot takataskussa, enää ei tarvitse kuin käydä ne läpi. :)

perjantai 24. helmikuuta 2012

Strahovin luostari ja mielentyyneys



Tänään päätin lähteä katsomaan Strahovin luostaria ja sen kirjastoa. Ratikka numero 22 muuten vie sinne hyvin kätevästi. Luostarilla on monenlaisia rakenuksia, mm. taidegaleria, mutta minua kiinnosti nyt eritoten se kirjasto. Tyypillisellä tuurillani tulin paikalle juuri ruokatunnin alettua.

Mutta ei hätää; Strahovista löytyy pari  ravintolaa ja jopa oma panimo oluttupineen. Päätin mennä syömään minäkin, ja sain sitten viimeion eteeni häränhäntäkeittoa (gulassia) leivässä tarjoiltuna. Hyvää oli ja lämmitti sisuskalut.


Kirjaston sisäänpääsymaksu on 80 korunaa (= n. 3 euroa), jos haluat kuvata, luvasta joutuu maksamaan 50 korunaa (= n. 2 euroa) lisää. Maksoin kuvausluvan ja lähdin kiertämään kirjastoa. Kuinka ollakaan, yhtä huonetta kuvatessani joku saksalainen nainen innostui myös ottamaan kuvaa. Samassa paikalle tulee vartijamummo, joka estää naista kuvaamasta, sillä tällä ei ole lupaa maksettuna. Nainen toteaa, että ei sitten ota kuvaa, kun kerran kaikesta joutuu pulittamaan. Asia selvä, nainen laittaa kameran taskuun ja vartija jättää hänet rauhaan.


Tultuani seuraavaan mielenkiintoiseen kohteeseen, sama saksalaisnainen astelee paikalle ja ottaa taas kameran esille. Tällä kertaa sama vartija alkaa huutaa kiukkuisesti. Nainen saa paljon paheksuvia katseita, olen aistivinani hänessä ja hänen ystävättäressään melko paljon negatiivista energiaa. Loppuajan he tuijottelevat minua ja kuvaamistani vihamielisen näköisenä. En tiedä, jäikö heiltä huomaamatta, että takkiini oli läntätty keltainen lupatarra, jonka perusteella minulle kuvaaminen oli sallittua.


Hyvin tympääntyneen oloisina nuo kaksi saksalaista sitten kävelivät luostarista ulos. Vieläkin heitä kismitti se, että kaikesta pitää maksaa erikseen. Onhan se hassua, että valokuvauslupa ei kuulu lipun hintaan, en minäkään sitä oikein ymmärrä. Toisaalta kaksi euroa ei luulisi kenenkään matkabudjettia kaatavan.

Mietin myös sitä, kuinka paljon tällaisten kohteiden, kuten Strahovin kirjaston, ylläpito maksaa. Jos ainutlaatuiset kokoelmat tuhoutuvat, kun ei ole varaa pitää niistä huolta, häviää kulttuuriperinnöstämme taas jotakin. Mikä on sen hinta? Miten usein laitamme kaksi euroa menemään emmekä edes ajattele, että nyt kului rahaa? Kannattaako Strahovin kirjaston kuvaamisesta maksaa se pari euroa? Kukin päättäköön itse.


Kuljen Prahassa niin harvoin tyypillisissä turistipaikoissa, että olin suorastaan unohtanut tällaiset valittavaiset matkustajat. Seuraavan esimerkin samasta ihmistyypistä sain heti ratikassa saman päivän aikana. Saksalaisia tälläkin kertaa. 4-henkinen perhe, jossa 2 pientä lasta tulee ratikkaan. Mies ottaa rattaat ja jää seisomaan vanhemman lapsen kanssa sinne, missä rattaiden kanssa kuuluukin olla. Äiti ottaa pienemmän syliinsä ja hänelle annetaan kohteliaasti istumapaikka täpötäydessä kulkuneuvossa.

Kohta koko vaunu saa kuulla huutoa. Ei lapsen huutoa, vaan aikuisen. Äitiä harmittaa, kun koko perhe ei ole yhdessä, vaan isä ja toinen lapsi on ihan viiden metrin päässä. Isä joutuu sanomaan 3 kertaa, ettei hän edes pääsisi rattaiden kanssa tässä ihmispaljoudessa liikkumaan, sitä paitsi rattaiden paikka on juuri tässä.

Nainen rauhoittuu vähäksi aikaa, mutta muutaman pysäkkivälin jälkeen (jolloin ratikka on entistä täydempi), alkaa sama huuto. Nyt hän on keksinyt vieläpä uuden idean, kas kun rattaathan voisi taittaa kasaan ja niiden kanssa voisi tulla hänen luokseen. Tätä ajatusta hän sitten alkaa toitottaa, mies vain vastaa: "En ymmärrä." Totta kai nainen tämän johdosta huutaa ideaansa ilmoille entistä kovemmin.

Miten tuo episodi sitten päättyikään, sitä en tiedä, koska minun piti jäädä tässä vaiheessa pois kyydistä. Nostan hattua tuolle miehelle ja hänen hermoilleen, meidän kaikkien muiden hermot olivatkin aikamoisella koetuksella. Mutta onhan se hyvä, että itse kukin saa nauttia lomasta valitsemallaan tavalla.

torstai 23. helmikuuta 2012

Kiitos ja kunnia paikallishistorian harrastajille


Tämmöisen arsenaalin kanssa saa lähteä aina kansallisarkiston lukusaliin. Reissu oli tänään kannattava. Eteen putkahti valtavasti uutta ja kiinnostavaa materiaalia. Kiitos siitä kuuluu osittain myös arkiston henkilökunnalle, jotka olivat hakeneet minulle valmiiksi ja valikoineet tarvittavat asiakirjat.

Olen nyt kopioinut itselleni suurin piirtein kaikki 17.11.1939 tapahtumia koskevat Böömin ja Määrin protektoraatin paperit. Jos ei natsi-Saksa muuta saanut aikaan, niin ainakin se tuotti runsaasti paperia Euroopan arkistoihin pölyä keräämään. Sain aivastella niitä pölyjä vielä rakennuksesta poistumisen jälkeenkin.


Vaikka tässä nyt ollaan keskellä aihetta nimeltä Kolmas valtakunta, haluan silti ennen kaikkea ilmaista kiitokseni kaikille niille paikallishistorioitsijoille, jotka eri puolilla maailmaa jaksavat innostua erilaisten kroniikoiden ja historiikkien kirjoitamisesta. Jos ei teidän kaltaisianne ihmisiä olisi, en olisi minäkään löytänyt hakemiani tietoja yhdestä 17.11.1939:n opiskelijamellakoissa pidätetystä henkilöstä. Onneksi 1980-luvulla joku chotěbořilainen asiasta kiinnostunut oli laatinut kroniikan kuvineen päivineen paikallisessa lukiossa opiskelleista natsivainojen uhreista. Kiitos teille, teette arvokasta työtä!

Niin, ja vielä siitä kielitaidosta. Huomaan pystyväni nykyään yksinkertaisiin kommunikaatiotilanteisiin melko vaivatta. Osaan jopa neuvoa vähän tietä tšekiksi, jos reitti on helppo. Sekin on mukavaa, että ylipäänsä tuntee paikkoja sen verran, että voi neuvoa.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Kielitaito on oiva apu


Olin tänään Totaalitaaristen hallintojen tutkimuskeskuksessa lukemassa salaisen poliisin kuulustelupöytäkirjoja. Sain ne rompulle poltettuna mukaan, joten eipä aikaa periaatteessa tuhlaantunut. Paitsi että kyllä osasi yhden rompun polttaminen viedä aikaa. Odottelin sitä yli puoli tuntia! Itse asiassa aamu-uinti -3 asteisessa ilmassa, toki lämmitetyssä vedessä, teki minut niin uneliaaksi, että taisin vähän torkkua sitä romppua odotellessa - hiljaisessa lukusalissa suhteellisen mukavassa tuolissa istuminen teki sellaista.

Sain tuon tutkimuskeskuksen molemmat toimipaikat käytyä saman päivän aikana, joten nyt ei ole kiirekään. Saan luettua ja kopioitua kaiken tarvittavan tällä viikolla. Kun olin lähdössä, pukukaapille tuli minua jututtamaan keski-ikäinen mies, joka ei osannut mitään muuta kieltä kuin tšekkiä. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, vaan hän halusi jutella kanssani. Yritin vaikka millä keinolla selittää, että oma tšekintaitoni on aivan surkea, mutta ei se mitään auttanut. Kaiken kukkuraksi hän olisi halunnut keskustella pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista ja haitoista.

Vastailin kysymyksiin yksinkertaisen englannin ja saksan sekä aivan alkeellisen  tšekin sekoituksella. Noin vartin verran joudun näin pinnistelemään kielitaitoni äärirajoilla. Tänä iltana kerroin tapauksen Lieko Zachovaloválle ja ihmettelin, että miten nyt voi ottaa noin vaikean keskustelunaiheen. Tähän Lieko: "Niitä on monia tapoja murtaa kielimuuri." Totisesti.

Eilen kyllä taas tosissani mietin täkäläisten kielitaitoa. Kaksi nuorta naista paperikaupassa ei osannut englantia eikä saksaa, mutta kun kaikki oli tiskin takana, minun oli pakko pyytää. Lopulta hätiin tuli pieni varmaan 90-vuotias nainen, joka osasi erinomaista saksaa. Varmaan Böömin ja Määrin protektoraatin aikana oppinut kielen. Aina jaksetaan painottaa sitä, että kyllä nuoret osaavat kieliä, mutta ei se aina ihan niin yksiselitteistä ole.

Päivän satunnainen kuva esittää pientä joenuomaa aivan hotellini lähellä, ja se on otettu tänä aamuna. Kuten huomaatte, talvi se on täälläkin.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kaarlen yliopiston arkistossa

Arkistiohin täytyy mennä aina valmistautuneena taisteluun. Monesti töitä saa tehdä kielitaidottomien virkailijoiden, hankalien aukioloaikojen ja sieltä mistä aita on matalin -mentaliteetin kanssa. Kaarlen yliopiston arkisto on virkistävä poikkeus Se on auki joka päivä, klo 8 alkaen. Siellä osataan kieliä, tai saksaa ainakin sen verran, että asiat selviävät. Arkiston johtaja, tohtori Durčanský on äärimmäisen ystävällinen ja avulias. Hän auttaa ihan pyytämättä, antaa neuvoja, mistä voisi vielä hakea tietoa ja keneltä kysyä. Hän puhuu englantia. Niin, ja hän kutsui minut juomaan teetä työhuoneeseensa. Tällaiset ihmiset antavat toivoa siitä, että tutkimus tulee joskus valmiiksikin.

Tässä vähän tunnelmakuvaa. Tänään etsin tietoa Sachsenhauseniin tuomitusta lääketieteen opiskelijasta, yhdestä niistä 1500 opiskelijasta, jotka tässä maassa tuomittiin leireille. Syynä oli natsihallinnon vastaisiin mielenosoituksiin osallistuminen niinikään lääketiedettä opiskelleen Jan Opletalin hautajaisten jälkeen. Opletalista taisin marraskuussa jo blogata, mutta kertauksen vuoksi mainittakoon, että natsit tappoivat hänet. Niin, tällaisissa kansioissa on opiskelijoiden todistukset, hyvin samantapaisia ovat kuin Brnon teknillisen yliopiston todistuskansiot, joita selailin insinööriopiskelijoiden merkeissä viime syksynä.


Arkistoreissun jälkeen päädyin istumaan iltaa Cafe Loungeen, joka on Mala Stranassa. Hyvä paikka oli, suosittelen. Konstailematonta ruokaa ja suurehkot anokset. Tai ainakin minulle suuret. Alla kotisivut.

www.cafe-lounge.cz

maanantai 20. helmikuuta 2012

Ratikka hoi, älä jätä!

Sunnuntaiaamun hyviä ideoita oli lähteä aamu-uinnille. Vaikka vatsa oli täynnä hotellin aamupalaa, ei se menoa haitannut, ja kylläpä se ruoka siina suli, kun huomasin ratikasta 18 ratikkaan 17 vaihtaessani että jaha, numeron 17 reitti onkin poikki. No, ei ollut liian täysi olo, kun oli taapertanut Vltavan rantaa niin pitkälle, että pääsin lopulta sen numeron 17 reitille.

Kävin tänään amerikkalaisen ystäväni T:n kanssa katsomassa Bilekin villaa. František Bílek oli tšekkiläisen art nouveau -tyylin edustaja, kuvanveistäjä ja arkkitehti. Päädyin vierailemaan villassa, koska yksi henkilö, joka liittyy tutkimukseeni, oli saanut syvästi vaikutteita Bilekin töistä.




Kuvat eivät välttämättä ihan täysin tee oikeutta Bilekin töille. Mitään tämän kaltaista art nouveau -taidetta en ole ennen nähnyt. Hänen tyylinsä on jotenkin pehmeälinjaisempaa kuin perinteisessä art nouveaussa on tapana. Töistä välittyy myös syvä uskonnollisuus, joskaan ei julistava sellainen, vaan tapa katsoa maailmaa on vahvasti vaikutelmia lataava.Työt tulevat kohti, sitä tunnetta on hyvin hankala selittää.

http://www.prague-guide.co.uk/articles/b%C3%ADlek-villa.html

Yllä olevan linkin takaa löytyy villasta enemmän tietoa. Lippuja myi keski-iän ylittänyt nainen, joka oli ollut metstäteollisuuden palveluksessa ja käynyt Suomessa bisnesmatkalla 3 kertaa. Hän oli sitä mieltä, että suomalaisilla on pikemminkin venäläinen kuin ruotsalainen sielu. Hänen mielikuvansa Suomesta tuntuivat hyvin positiivisilta, joten kai tuo oli kohteliaisuudeksi tarkoitettu.

Myöhemmin, alkuillasta, kun olin matkalla Lieko Zachovalováa tapaamaan, oli vuorostaan ratikka numero 8 siirretty eri reitille. Kuulin itse asiassa päivän aikana monen valittavan, että ratikka ei vie minne pitäisi. Viikonloppuisin ilmeisesti huolletaan kiskoja, joten tästä osittain johtuvat reittimuutokset. Tämän numero 8 reittimuutoksen takia en olisi ehkä ikinä löytänyt perille, ellei eräs nuori opettaja olisi sattunut Palladiumin pysäkille. Hänellä oli sama matka, joten seurasin häntä ratikkaan numero 26, josta kävelimme oikealle numero 8:n pysäkille. Siitä pääsin jatkamaan matkaa bussilla. Tällaiset avuliaat ihmiset ovat todellisia enkeleitä. Ilman tuota opettajaa en olisi kyllä ikinä keksinyt, miten jatkaa matkaa.

Lieko Zachovalován, vuoden 1968 legendaarisen radioäänen, tapaamisesta lisää joskus toiste. Nyt kutsuu peti...

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Cestovat = sestoa? Lähtöselvitys = Czech-in

Tšekin kielellä matkustaa on cestovat. Ei ole vaikea muistaa tuota sanaa, sellaista sestomista on matkalle lähtö. Internet-check-in ei ottanut toimiakseen, koska minulta puuttui lennon koodi. Sain sen Finnairin palvelunumerosta, josta kerrottiin, että kyseessä on Finnairin ja Czech Airlinesin yhteislento. Ymmärrän, mutta miksi ei Check-in (Czech-in) onnistu Czech  Airlinesinkaan sivulta? No katsos, kun Czech Airlines on myynyt vuoron taas eteenpäin johonkin Koreaan. En tiedä, Pohjois- vai Etelä-Koreaan, mutta koodin sain, ja czech-in sitten viimein onnistui. Ei minua haittaa se, että joudun itse palvelemaan itseäni, mutta saisi siinä printtilipussa olla sentään kaikki tarvittava tieto, jotta itsepalvelu onnistuu.

Lomakauden takia kehotettiin tulemaan kentälle hyvissäajoin, koska on ruuhkaa. No, tottelin kehotusta, joskaan ei mitään ihmeempää ruuhkaa ollut. Ehkä muutkin olivat totelleet. Joskaan aikaisin tulemisesta ei ollut hyötyä, koska Czech Airlines aloitti matkatavaroiden vastaanottamisen joka tapauksessavasta noin 2 tuntia ennen koneen lähtöä... Niin, Czech Airlines sen lennon sitten lopulta lensi. Täytyy tunnustaa, että minä en pysy perässä siinä, miten nämä lentoyhtiöt yhteistyötä tekevät ja mille tahoille paikkojansa myyvät.


Onneksi perillä oli pari ystävää vastassa, en olisi muuten selvinnyt laukkuni kanssa, joka muuten painoi aika tasan 20 kg. Ei ole metron päättäriasemalla hissiä, ei, ei edes ramppia, jonka avulla laukkua vetäisi... Ensin siis bussilla metron päättärille, sitten metrosta vaihto ratikkaan. Arvatkaapa, osuiko matalalattiainen kohdalle? Paluumatkalle lähden kyllä taksilla...

Harmi sinänsä,  Prahassa on loistava julkinen liikenne, kaikkialle pääsee ilman omaa autoa. Siksi ihmetyttää, että miksei metroa jatketa ensi tilassa lentokentälle asti, vaan visioidaan jotakin sinistä linjaa, eli D-kirjaimista sellaista virallisesti. Kuulemma se lentokenttäyhteyskin on jollakin listalla, varmaan aika kafkamaisessa vaiheessa, jos minulta kysytään.

Kafkasta puheenollen, pakko taas kehua  Café Louvrea, hyvä oli ystävänpäivämenu, jossa oli vasikkaa ja perunamuusia. Paikka on kelvannut paitsi Kafkan, myös mm. Einsteinin kantapaikaksi, joten kelpaa minullekin.

http://www.cafelouvre.cz/en/

Haaveissa olisi joskus mennä tuonne aamupalalle, mutta ei varmaan tällä reissulla tule mentyä, kun on tuo hotelliaamupala.


Ratikassa, matkalla hotellille, mietin taas kerran Kafkaa. Kuvittelen hänenkin nousevan ratikkaan vastakkaiselta pysäkiltä, kohti Vanhankaupungin aukiota. Tai ehkä hän käveli, eihän matka pitkä ole.