sunnuntai 30. joulukuuta 2012

PF!

Sain tšekkiläiseltä väitöstyönohjaajaltani tällaisen tervehdyksen.


Mietin pääni puhki, että onko kyseessä jonkinlainen uudenvuodentervehdys, jossa on kuva-arvoitus, joka minun pitäisi osata ratkaista. 2013 on tietysti uusi vuosi, D.J.N. ovat ohjaajan nimikirjaimet, mutta mitä ihmettä on PF, ja mitä kuvassa tapahtuu?

Kysymällä selvisi, että PF on lyhenne toivotuksesta pour féliciter, jota ei kuitenkaan käytetä ranskankielisessä maailmassa, vain Tšekissä ja Slovakiassa. Tämä on taas yksi näitä lingvistisistä kummajaisuuksista, kieli elää omaa elämäänsä toisen kielen sisällä. Kuva itsessään on vain huumoria, uuden vuoden tervehdykset kun ovat kuulemma aina hauskoja ja kevyitä - joulutervehdykset hartaampia.

Tässäpä kuva medovnikista, sen verran hyvin se onnistui, että ilkeän laittaa kuvan näkösälle. Eihän se mikään kahvilatason luomus ole, mutta hyvää se oli! Reseptiä ei vielä tipu, ei ennen kuin olen saanut muokattua sen omiin käsiini sopivaksi ja Suomen oloissa toimivaksi.


Siispä, PF 2013 kaikille lukijoilleni!

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Tulkoon joulu

Toivotan joulurauhaa blogini lukijoille.

Olkoon joulu neilikantuoksuinen
niin kuin medovnik,
tšekkiläinen hunajakakku,
jonka vaivalla tein.
Sen koostumus ei ole ihan mitä piti,
mutta maku on toivoakseni hyvä.
Kuvia seuraa myöhemmin,
ehkä.

Olkoon joulu onnen aikaa,
vaikka maailma on kaaoksessa,
aina se on.
Tänä jouluna ei pystytetä
Sachsenhausenin kentälle
joulukuusta
hirsipuun paikalle.
Kiitosaihe sekin.

Olkoon joulu akkujen latautumisen aikaa.
Vaikka Praha on kaupunki,
jossa on aina taiteiden yö,
ei aina tarvitse olla viisas ja kultturelli.
Ei edes Praha-blogissa
-tai varsinkaan siellä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Jäätelökauppias

Sain tämän viikon alussa luettua loppuun Katri Lipsonin romaanin nimeltä Jäätelökauppias. Pidin kirjasta kovasti, vaikka siinä jäikin paljon arvailujen varaan. Kyseessä on kolmen sukupolven tarina toisen maailmansodan ajasta samettivallankumoukseen saakka. Tapahtumapaikat ovat Tšekkoslovakia ja Ruotsi.

Eri henkilöiden kohtalot kietoutuvat jännittävästi toisiinsa, aina en ollut ihan varma, kuka on kuka, esimerkiksi onko Janin äiti Esther alkukohtauksen näyttelijätär, vai onko hänellä pakkomielle elokuvasta, jota alkukohtauksessa kuvataan. Normaalisti tällaiset jutut häiritsevät lukemistani, mutta tämän kirjan suhteen niin ei käynyt.

On itse asiassa vaikea sanoa, mistä kirjan osasta pidin eniten, sillä pidin niistä jokaisesta vähän eri tavalla. Oli kiehtovaa lukea protektoraatin ajasta ja ihmisten selviytymistaistelusta, hauskaa taas oli lukea ruotsalaisen yhteiskunnan ironista kuvausta ja sitä, miten Jan siirtolaisena kokee pohjoismaalaisen "reiluuden" eri tavalla kuin Ruotsalaisessa yhteiskunnassa kasvaneet ihmiset. Itse asiassa tästä samasta asiasta ovat tšekit minullekin sanoneet, he ovat välillä sitä mieltä että yritän olla liiankin reilu ja tasapuolinen ihmisiä kohtaan, ja se on heistä jotenkin turhaa ja huvittavaa.

Myös Janin tyttären, Gunillan, tarina on kiehtova, suorastaan jännittävä. Hän lähtee isänsä kotimaahan suoraan samettivallankumouksen jälkeen ja päätyy tutkimaan kirjeitä. Tässä kohtaa lukukokemus ja oma elämäni leikkasivat ainutlaatuisesti ja ennenkokemattomasti. Minua nauratti ja samalla värisytti lukea niistä täsmälleen samanlaisista tavoista, joilla Gunilla ratkoo kirjeiden arvoitusta ja jotka ovat tuttuja minullekin. Yritin lukea mahdollisimman hitaasti, sillä en halunnut tunnelman haihtuvan; tiedän myös, etten samaan tunnelmaan pääse enää, vaikka lukisin kohtaukset uudestaan.

Jäätelökauppiaan ajankuva on varsin taitavasti rakennettu.Tuskin keskivertolukija siihen niin paljon kiinnittää huomiota, mutta minä en voi olla kiinnittämättä. Ainoa hieman epäilyttävä kohta oli Janin lapsuudenkodissa oleva arkkupakastin täynnä riistaa ja marjoja. En oikein usko, että 1960-luvun lopun Tšekkoslovakiassa on tavallisilla ihmisillä ollut pakastimia. Tšekkoslovakia oli toki sosialismista huolimatta melko teollistunut maa, mutta pakastimia tuskin on ollut yksityiskodeissa, eliittiä lukuun ottamatta.

Tuo pieni yksityiskohta ei tosiaankaan pilaa lukunautintoa, vaan suosittelen kirjaa lämpimästi. Minua tietysti kirjan aihe ja tapahtumapaikat kiinnostivat ensisijaisesti. Silti uskallan sanoa, että myös muut kaltaiseni tarinoista nauttivat lukijat pitävät Jäätelökauppiaasta, vaikka siinä jääkin paljon aukkoja ja ratkaisemattomia kysymyksiä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Suomalaiset ja Prahan syksy 68

Aivan aluksi haluan kiittää kiertopalkinnosta, jonka olen saanut tältä bloggaajalta:

http://metsis.blogspot.fi/2012/12/kiertopalkinto.html

Olen aina otettu, kun muistetaan, mukava myös huomata, että blogiani lueskellaan siellä ja täällä. Tällainen nettikirjoittaminen on sikäli hyödyllistä, että pysyy aiheet hyvin mielessä, koko ajan olen tutkalla ja mietin, mistä seuraavaksi kirjoittaisin. Samalla saa uusia oivalluksia myös muuhun kirjoittamiseen.

Sitten itse otsikon aiheeseen. Viime viikolla ilmestyneessä Hesarin kuukausiliitteessä (joulukuu 2012) oli mielenkiintoinen artikkeli nimeltä Pienenevä punainen. Siinä haastatellaan valtio-opin professoria David Arteria, joka kertoo opettaneensa englantia Kainuun Ämmänsaaressa jollakin kansanopiston kurssilla. Kun tieto Tšekkoslovakian miehityksestä tuli, opiskelijat olivat itkeneet, mikä oli Arterin mielestä tuntunut oudolta, sillä hänen mielestään suomalaiset eivät hevillä näyttäneet tunteitaan.

Arter arvioi, että Prahan tapahtumilla oli käänteentekevä vaikutus suomalaiseen vasemmistoon, vaikka ulospäin esiinnyttiin tyynenä. Tšekkoslovakian miehitys sattui sisäisesti. Itärajan tuntumassa varmasti tuo pelko tuntui myös konkreettisemmin kuin lännempänä.

Mielenkiintoista on myös se, että Turku-Tšekkoslovakia-seuraan liittyi syksyllä 1968 viidessä päivässä s 400  jäsentä. Tästä kertoo puoletaan Jukka Tarkka uusimmassa kirjassaan Karhun kainalossa (s. 155). Suomalaisilla tuntuu olevan jonkinlaista jännää "veljesyhteyttä" nimenomaan tšekkeihin, jos slaavilaisista kansoista joku pitäisi valita. Erikoista, ettei kytkös  ole pikemminkin maantieteellisesti läheisempään Puolaan.

Olen tässä miettinyt, että ovatko tšekit jotenkin tarpeeksi sekulaareja meidän makuumme, sillä hekin arvostavat kirkkoa kulttuurillisista syistä, mutta karvat nousevat pystyyn, jos joku ottaa "ne jutut" vähän liian vakavasti. Ehkä myös epäsuora, välillä suorastaan kiero huumorintaju on yhdistävä tekijä, joskin tšekkien huumori on paljon mustempaa kuin meikäläisten. Historian vaiheet kun ovat suomalaisilla, puolalaisilla ja tšekeillä melko samankaltaisia - ainaista tasapainoilua suurempien naapureiden välissä.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kuva lentokentältä

Tällaisen kuvan onnistuin viimein saamaan Prahan uudesta lentokentän nimestä. Pimeään iltaan, ikkunan läpi otettu kuva. Kuvastaa ehkä niitä tunnelmia, mitä monesti koen lähdön hetkellä Prahasta, toisaalta haluaisin jäädä, mutta koti on aina koti...


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Runoilua astronomisesta kellosta

Tämän viikon runotorstain haaste oli kuva, joka löytyy alla olevan linkin takaa.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3718520/265-haaste/

  Minulle tuli tietysti välittömästi mieleen astronominen kello, joten tässäpä olisi kehitelmää.

Alussa on kaupungin humina,
hiljaisuus,
odotuksen värinä,
kun amerikkalaiset turistit uskovat
kokevansa Euroopan.

Sitten kuolema alkaa soittaa
terävä-äänistä kelloa.
Ja kello soi,
se soi ja soi ja soi.

Profeetat juoksevat.
Noituutta,
sanoo ääni vuosisatojen takaa
eikä usko kuoleman soittoa.

Kun punainen lippu liehuu
päiden yläpuolella,
ovat amerikkalaiset turistit
kokeneet euroopan,
mutta eivät uskoneet.







lauantai 17. marraskuuta 2012

Ratikoiden liput liehuvat samettivallankumoukselle

Tämä päivä ei ole ollut tapahtumista köyhä Tšekkoslovakiassa. On ollut yliopistojen sulkemista vuonna 39 ja samettivallankumouksen alkua vuonna 89. Nämä tietysti liittyvät sikäli toisiinsa, että samettivallankumous alkoi vuoden 39 tapahtumien 50-juhlamuistelosta.

Ei siis ihme, että ratikoita koristivat tänään liput.


Toki myös pakolliset seppeleet on laskettu kaikille sadoille muistomerkeille ympäri maata. Tässä eksemplaari Dejvickán metroaseman lähellä olevalta toisen maailmansodan uhrien muistomerkiltä.


Samaisella aukiolla Dejvickássa muuten kokoontuivat Varsovan liiton joukot elokuussa 1968...

perjantai 16. marraskuuta 2012

Chotěbořissa

Prahasta kahden tunnin junamatkan päässä koilliseen on Chotěboř-niminen kaupunki. Kävin siellä eilen osallistumassa  Pavel Křivsky -seminaariin. Ei uskoisi, että näinkin paljon Suomea etelämpänä voisi kokea pahempaa kylmyyttä, mutta niin vain oli. Jo aamukuuden junasta ikkunasta katsoessani huomasin, että kuura oli laskeutunut maahan. Pellot ja ratavarren heinikot näyttivät todella kauniilta, jostakin syystä Keski-Euroopan talvessa on minusta sadunomaista taikaa, vaikka onhan sitä Suomenkin talvessa, mutta se on erilaista.



Tämä maa on täynnä linnoja. Tietysti Chotěbořissa on myös sellainen.


Erityisen kylmää oli linnassa sisällä, vaikka ulkonakin koin varmaan tämän syksyn/talven henkilökohtaisen kylmyysennätyksen. Linnaa on käytetty joskus aikanaan erityiskouluna, en ymmärrä, miten noin hyisessä paikassa on voitu koulua pitää.

Piti itse seminaaristakin jotakin kirjoittaa, mutta en oikein keksi sanomista. Takki on tyhjä. Oma esitys meni ihan kohtalaisesti, mutta se jäi vähän harmittamaan, että vasta paikan päällä kuulin, että yleisöksi tuodaan myös paikallisia lukiolaisia. Olisin voinut vaihtaa näkökulmaa heitä kiinnostavammaksi, materiaalia ja ideoita olisi ollut riittämiin. No, turha sitä kai on enempiä harmitella, kun ei ole edes oma vika.

torstai 15. marraskuuta 2012

Václavin aukiolta

Tällainen valokuvanäyttely on nyt käynnissä Václavin aukiolla. Ilmeisesti sielläkin puuhataan toriparkkia, vähän niin kuin Turussa, mutta toivottavasti ei jää ikuisuusprojektiksi se. Lisäksi pohditaan, että pitäisikö ratikat laittaa taas kulkemaan aukion päästä päähän, nykyäänhän ne vain risteävät puolivälissä aukiota.



 

tiistai 13. marraskuuta 2012

Tynska

Moni Prahan ystävä tuntuu valittelevan Vanhankaupungin ihmispaljoutta, mikä onkin totta, joskin on aikoja, jolloin siellä on hyvin tyhjää. Arkiaamuisin turistit vielä nukkuvat, ja jopa Celetnaa pitkin voi kävellä lähes yksin. Toisaalta myös vilkkaina aikoina löytyy pikkukujia ja sivukatuja, jotka ovat rauhallisempia. Tällä kertaa esittelen yhden sellaisen, Tynskan, jolla on todellista keskiajan tunnelmaa, mitä nyt graffitit vähän maustavat sitä.


Tynskan varrella on pieni, ehkä vähän huomaamaton kahvila, Literarní kavarna, joka on varsin mukava paikka istuskella ja nauttia kultturellista ilmapiiristä. Kahvila ei ole prameileva, vaan hyvin konstailematon, mutta siellä on kiva tunnelma.


Tässä vielä vähän tunnelmallista näkymää Vanhankaupungin aukiolle päin.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Kreivittären puhelin toimii

Taas kerran on elämä ollut sellaista matalalentoa, että päässä on pyörinyt bloggausaihe, mutta en ole muistanut kohta, että mikä se olikaan. Nytpä muistaessani sitten kirjoittelen. Nimittäin viikko takaperin oli Teemalauantaissa aiheena tšekkiläinen elokuvaohjaaja Miloš Forman. Dokumentti, joka kertoi hänen elämästään emigranttina oli varsin kiinnostava. Pari kiinnostavaa juttua juttua siitä tarttui mieleen.

Ensinnäkin se, että kun hänen poikansa pääsivät tapaamaan häntä USA:han, eivät he uskaltaneet nukkua, koska kommunistinen yhteiskunta oli pelotellut heitä amerikkalaisilla agenteilla, jotka sieppaavat heidät yöaikaan. Miten sekaisin voi yhteiskunta olla, että pelottelee noin lapsesta lähtien?

Toinen kiinnostava tarina oli Amadeus-elokuvan kuvauksista Prahasta 1980-luvun alusta. Yksi oopperakohtaus oli kuvattu USA:n kansallispäivänä. Äänimiehet olivat järjestäneet yllätyksen, kuvausten jälkeen oopperatalon katosta laskeutui USA:n lippu ja kansallislaulu pärähti soimaan. Kaikki nousivat tietysti seisomaan, kansallisuudesta riippumatta, muutamaa kymmentä ihmistä lukuun ottamatta. Nämä muutama kymmenen olivat sen näköisiä, että mitä pitäisi tehdä, noustako vai ei. Eli siinä paljastuivat tietysti salaisen poliisin miehet...

Forman oli Amandeuksen kuvausten aikoihin majoitettu kartanoon, jota asui vielä alkuperäinen omistaja. Jostakin syystä kreivittären oli annettu jäädä kotiinsa, kyseessä oli vanha ihminen. Kun Forman oli tullut paikalle, rouva oli heti innokkaasti selittänyt, että miten teitä, herra Forman, rakastetaan täällä Prahassa. Kartanon puhelin on ollut rikki kaksi vuotta, mutta viime viikolla tulivat korjaamaan, nyt toimii...

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Vuosi oli 1968

Vieläkin löytyy Berliinin-matkasta ammennettavaa tähän blogiin. Kävimme nimittäin myös Uudessa kansallisgalleriassa, joka on suunnitellut Mies van der Rohe. Galleria on rakennettu vuonna 1968, vuonna, jolloin niin paljon tapahtui Euroopassa. Näyttelyssä, joka kertoi vuodesta 1968, oli varsin mittavasti materiaalia myös Prahan tapahtumista. Tässäpä kuvakoostetta:


sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Muurille vielä kerran


Berliinin muuri, tuo kylmän sodan näkyvin symboli, jäi vielä kummittelemaan mieleen, joten halusin siitä kertaalleen kirjoittaa. Nyt vasta ehdin, vaikka matkasta on jo yli viikko vierähtänyt. Reissun loppupuolella kävimme katsomassa Muurimuistomerkkiä (Mauergedenkenstätte). Kyseessä on varsin laaja alue Bernauerstrassen liepeillä. Siinä kohtaa maata oli helppo kaivaa, joten moni yritti ja usea pääsikin vapauteen. Ylläolevassa kuvassa näkyy rautaputkia, jotka merkkaavat paikkaa, jossa muuri kerran oli. Sen viereen kasvoi länsipuolella puita, ja niitäkin on sinne jätetty muistoksi. Puutkin itsessään ovat varsin puhuttelevia; ne heijastavat toisaalta sitä, miten aivan kaupungin keskustassa oli valtavasti joutomaata, toisaalta myös sitä, että elämä tunkee aina läpi kurjimmankin synkkyyden.


Muistomerkillä oli valtavasti infotauluja ja opastuskeskuskin, tietoa siellä on valtavasti tarjolla. Myös pakotunnelit ja Stasin kaivama pakotunneleiden blokkaustunnelikin on merkattu maahan. Itseäni eniten puhutteli Versöhnungskirchen kohtalo. Nimittäin 1980-luvulla DDR:n viranomaiset havaitsivat, että muuri on heidän puoleltaan aika karun näköinen, olihan siinä runsaasti piikkilankaa yms. esteitä. Se ei näyttänyt hyvältä, mitä ulkomaalaisetkin ajattelevat, joten muurin seutua ruvettiin siistimään. Siistiminen aloitettiin siten, että mainittu Sovituskirkko, jonka kohtaloksi oli  jäädä juuri ja juuri itäpuolelle, seinä muurissa kiinni, räjäytettiin maan tasalle vuonna 1985. Tässä tapahtumasta otettu hieno kuvasarja.


Räjäytyksessä taivaan tuuliin lentänyt ja vääntynyt risti löydettiin ja piilotettiin. Nykyään se on seurakunnan tontilla kaikkien nähtävillä.


Tontilleen on seurakunta rakentanut myös muistokappelin, jossa pidetään arkisin (paitsi maanantaisin) 15 minuutin hartaus. Joka kerta kerrotaan yhdestä muurilla kuolleesta henkilöstä ja muistellaan häntä. Lopuksi luetaan Isä meidän -rukous, mikä on ainoa varsinaisesti uskonnollinen elementti koko hartaudessa. Vaikka ei uskonnosta niin piittaisi, hartauteen kannattaa silti mennä, jos kohdalle sattuu, se on nimittäin varsin vaikuttava. Kun me kävimme tuossa hartaudessa, paikalla oli koululaisryhmä Saarbrückenistä. Minusta näyttää siltä, että Saksa tekee varsin tunnollisesti tiliä menneisyyden virheistään.

Vanhan sovituskirkon lttarikaapistakin oli osa onnistuttu pelastamaan, se on nykyään kappelin alttarina.


Seurakunta käyttää nykyään tonttiaan mm. rukiinviljelyyn. Tätä Berliinin keskustassa kasvaneesta rukiista leivottua leipää voi ostaa ja sitä tarjotaan seurakunnan tilaisuuksissa.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Sachsenhausen


Tänään suuntasin kulkuni Sachsenhausenin arkistoon hakemaan tietoa siellä vankina olleista tšekkiopiskelijoista. Tietoa löytyikin ja muistelmia reilun sadan sivun verran, ja juurikin sellaista materiaalia mitä tarvitsen. Palvelu oli ystävällistä ja tehokasta, kaikki mitä oli sovittu, myös piti. Suuren kopiointimäärän takia sovimme, että he lähettävät paperit Suomeen ja laskun perässä. Ihan kiva, niin saan aidosti vähän taukoa näistä jutuista enkä uppoudu loppuviikosta lukemaan stooreja hotellihuoneessa, kun ulkopuolella odottaa Berliini...

Mitä itse Sachsenhausenin museoon ja muistomerkkiin tulee, sinne kannattaa mennä paikallisjunalla eikä S-Bahnilla. Opin tämän kantapään kautta, S-Bahn on älyttömän hidas, enkä ennen perillepääsyä edes tajunnut, että paikallisjunallakin olisi päässyt yhdessä hujauksessa. No, kävi se näinkin, ei siinä mitään.

Alue on laaja, näyttelyitä on paljon ja tietoa valtavasti, ei kannata edes haaveilla tutkivansa ihan kaikkea. Itse kävin vain muutamia kohteita arkiston ja kirjaston lisäksi. Kaiken kukkraksi Sachsenhausen säilyi sodista, mutta DDR suuressa viisaudessaan purki ja muunteli paljon alkuperäistä. Sittemmin näitä tuhoja on yritetty paikata miten on parhaiten taidettu. Mm. parakit ovat suurelta osin menneet, jäljellä on vain tällaisia pohjia.


Muun muassa tätä teloituskuoppaa kävin katsomassa. Yllättävän lähelle päästävät, ihan kuoppaan asti saa tavallinen omatoimituristikin kävellä. Ilmeisesti ei juurikaan ilkivaltaa tapahdu, jotkut uusnatsit ovat takavuosina yrittäneet tosin polttaa rakennuksia, mutta pahemmilta vahingoilta on säästytty.


Jos yhden kohteen vain saisin valita Sachsenhausenin alueelta, se olisi ehdottomasti leirin keittiön perunakellari. Siellä on seinällä vankien piirustuksia. Suosittelen! Museorakennuksissa ei saa kuvata, joten tästä ei ole nyt materiaalia valitettavasti saatavilla.

Eniten minua tämänpäiväisellä reissulla lohduttivat kukat, jotka kasvavat muina kukkina leirin keskuskentällä.




maanantai 15. lokakuuta 2012

Bundesarchivissa ja muurinrippeillä


Terveiset siis Berliinistä, nyt oikein kuvien kera. Tämä ensimmäinen kuva on Checkpoint Charlie -museon edustalta. Olemme siellä käyneet aiemminkin, vuonna 1998, viime käynnistä museo oli laajentunut. Eniten pidin tarinasta vanhuksista, jotka rakensivat muurin alle tunnelin 16 päivässä ja porukan vanhin, 81-vuotias pappa, "teki puutarhatöitä" koko kaivuutyön ajan, antoi samalla aina varoitusmerkkejä taskulampulla, jos lähistölle sattui tulemaan ulkopuolisia.

Vanhukset olivat ryhtyneet tunnelinkaivuuseen, koska opiskelijoilla oli vastaavanlainen projekti, ja kun he olivat pyytäneet päästä opiskelijoiden tunnelista läpi, nämä olivat sanoneet, että se on liian matala, ette te siitä selviä. Vanhukset olivat sitten päätyneet kaivamaan 1,75 metriä korkean pakotunnelin ja päässeet siitä läpikin turvallisesti länteen.


Tässä muurinrippeitä. Niitä on siroteltu muistomerkeiksi useampaankin paikkaan.

Aamupäivällä kävin Bundesarchivissa ja olin siellä noin kaksi tuntia. Liikenneyhteydet ovat sinne varsin hyvät, S1:llä Sundgauerstrasselle ja sieltä bussi suoraan arkiston eteen. Bussejakin kulki ihan sopivan usein. Mutta voi sitä lomakkeiden määrää, kopiointiakin varten piti täyttää kaksi lomaketta. Ovat ulkoistaneet kopiopalvelun jollekin firmalle, mutta oma kopiomääräni oli niin pieni ja sain itse skannattua tarvittavat sivut mikrokorteilta, että sain paperit heti mukaan.

Palvelu Bundesarchivissa on ystävällistä ja tehokasta, huomattavasti nopeampaa kuin Prahan arkistoissa. Itse tietoa jäi varsin vähän käteen, sain vankien kirjeenvaihtoa koskettavia yksittäisiä asiakirjoja nähtäville, kyseessä oli sensuuria ja muita käytännön asioita käsitteleviä määräyksiä. Kaiken olivat minulle tuoneet näytille mitä heillä oli, ilmeisesti tästä aiheesta ei enempää ole säilynyt, ehkä siitä ei ole kovin paljon asiakirjoja tehtykään.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana otin kopiot myös sellaisista asiakirjoista, joissa annettiin tietyille vangeille lupa käyttää pitkää tukkaa, oletettavasti siis normaalia lyhyttä tukkaa eikä sileäksi ajeltua. Se vain jäi arvoitukseksi, miksi tällainen lupa oli joillekin annettu.

No, huomenna sitten Sachsenhauseniin. Saapa nähdä, mitä siellä tietävät.


sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Matkalla Euroopan menneisyyteen

Viikko vierähtää täällä Berliinissä. Jotenkin olen onnistunut sohlaamaan (taas) oikein kunnolla, muistin ottaa kameran mukaan, mutta kameran muistikortti jäi tietokoneeseen sisälle, tietokone kotona. Ajattelin, että kätevästihän minä ostan uuden kortin, mutta näin sunnuntaisin kaupat on täällä kiinni. Olisi pitänyt sittenkin rynniä eilen Ku'damille eilen illalla kun asian huomasin. No, huomenna uusi yritys, harmi sinänsä, ettei ole mitään hienoa elävöittävää kuvamateriaalia mitä laittaa tämän päivän postaukseen.

Kävimme tänään Neuköllnin roomalaistyylisessä kylpylässä, joka on valmistunut vuonna 1914, sopivasti ensimmäiseksi maailmansodaksi. Kuin ihmeen kaupalla se on selvinnyt toisestakin maailmansodasta, toisin kuin suurin osa tästä kaupungista muuten.

http://www.berlinerbaederbetriebe.de/index.php?id=77

Neuköllin kaupunginosa on näitä Berliinin monikulttuurisia alueita; ilmeisesti ilta-aikaan vähän arveluttavakin, mutta päiväsaikaan varsin kiinnostava ja rauhallinen.Neuköllin alueella on kuulemma ollut aikanaan parissa kylässä böömiläisiä käsityöläisiä. Historiallisessa museossa opin eilen, että saksalaiset tapaavat laskea Böömin saksalaisalueeksi - siis historiallisesti. Jotenkin ymmärrän taas paremmin tšekkien nuivaa suhtautumista Saksaan.

Lisäksi kävimme Alexanderplatzin tv-tornissa, jossa olen viimeksi ollut vuonna 1988, silloin muuri näkyi hyvin, kun sitä katseli korkeuksista ja pienet Trabantit ajelivat itäisellä puolella kuin viimeistä päivää.

Huomenna menen Bundesarchiviin hakemaan tietoa postinkulusta keskitysleirivangeilta heidän omaisilleen. Toivottavasti asia valottuu edes jossain määrin arkistodokumenttien avulla. On myös mielenkiintoista nähdä, miten arkistotyöskentely sujuu Saksanmaalla. Siitä lisää huomenissa.

torstai 4. lokakuuta 2012

Hieman vähemmän korruptiota, kiitos

Katsoin juuri Ulkolinjan dokumentin tšekkiläisestä korruptiosta. Oikeastaan itse ilmiö ei minua yllättänyt, olen siitä ennenkin kuullut, mutta EU-rahan lypsäminen noin häikäilemättömästi ja suurissa määrissä, tuli kyllä hieman yllätyksenä. Ohjelmassa selitettiin korruptiota samettivallankumouksen jälkeisen ajan tuotteeksi, mutta kuten yksi haastatelluista eläkeläisistä totesi, korruptiota tulee tuossa maassa aina olemaan. Ilmiöllä on taatusti pitkät perinteet sinne kaikkien syiden äitiin, Itävalta-Unkarin keisarikuntaan saakka, kenties pidemmällekin.

Korruptio on ilmeisesti niin syvälle juurtunut asia, että sitä periaatteessa vastustavatkaan eivät yleensä uskalla oikeasti asioihin puuttua. Dokumentissa haastateltiin korruption paljastanutta virkamiestä, joka sai kostotoimenpiteenä potkut johtotehtävistä.

Huomaa, miten syvällä tuo korruptio on, kun katseli mielenosoittajia, jotka vaativat kohtuullista korruptiota, ettei mene valtio aivan nurin. Naurattaa, mutta toisaalta myös häkellyttää. Toinen hieman pysäyttävä juttu on opastuskierrokset Prahan korruptiopesäkkeisiin. Opas vitsaili, että tšekkiläinen korruptio saadaan vielä Unescon maailmanperintölistalle, se on niin ainutlaatuista ja kulttuurille ominaista. Tämä on taas niitä hetkiä kun ihailen tšekkien huumorintajua.

Ikävistä ja vakavista asioista absurdin ja humoristisen puolen löytämiselle ja sen paisuttamiselle on tšekin kielessä ihan oma sanansakin: švejkovina.

Niin, ja dokumentin voi katsoa täältä marraskuun alkuun asti:

http://areena.yle.fi/tv/1653573

lauantai 29. syyskuuta 2012

Václav Havel Airpor

T puuttuu kuulemma vielä Prahan uudelleennimetyn lentokentän kyltistä. Ehkä se ennättää Havelin syntymäpäiväksi valmiiksi, siis ensi viikolle, eli 5:nneksi lokakuuta - ensi viikolle siis.

Ymmärrän ihmisiä, jotka kritisoivat lentokentän nimen muuttamista. Moni tšekki tuntuu kokevan, että Havel oli liian idealisti "politiikattoman politiikkansa" kanssa, eikä hän eliittisuvun jälkeläisenä aidosti ymmärtänyt tavallista kansaa. Kritiikillä on varmasti paikkansa, silti minusta on vain hienoa, että joskus edes maailmassa kirjailijasta voi tulla presidentti. Usein lentokenttiä nimetään joidenkin turhien poliitikkojen mukaan, joten ehkä Havelille omistetun kentän voisi ajatella symboloivan hänen kirjallisia ajatuksiaan, jotka ainakin saivat siivet.

Alla vielä kuva ajankohtaisesta aiheesta. Arvioidaan jopa, että puolet Tšekissä myydystä alkoholista olisi laitonta. Tiedä häntä sitten...

Kuva: Katarina Repková

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Pitkä juoksu

Luinpa tuossa luppoaikojeni kuluksi Jean Echenozin kirjan nimeltä Pitkä juoksu. Se kertoo tšekkiläisestä juoksijalegendasta, Emil Zátopekista. Kyseessä on kaiketi lajityypiltään pienoisromaani (137 sivua), suomentaja on Erkki Jukarainen.

Kirja kertoo varsin tiiviissä tahdissa ajanjakson, joka alkaa siitä, siitä kuin saksalaiset saapuvat Määriin ja päättyy vuoden 1968 jälkiselvittelyihin. Itselleni kirjassa ei ole mitään niin erityisen uutta, lukiessani vain nyökyttelin, että joo, näinhän se homma tietysti meni. Esimerkiksi se, miten sosialistisella lehdistöllä oli tapana vääristellä Zátopekin puheita länsimaista, mikä aiheutti mm. sitä, että viisumin saaminen ko. maihin vaikeutui. Toisaalta myös oma rakas sosialistinen kotimaa hankaloitti ulkomaanmatkailua, joten siinä kaiken välissä taiteilu ja samalla ennätystehtailu ei lienee ollut helpoimpia tehtäviä.

Ehkä koskettavin juttu oli kirjassa aivan lopussa, kun Zátopek Prahan kevättä puolustettuaan halutaan teilata aivan maan rakoon. Hän päätyy roskakuskiksi, jotta hän saisi entisenä everstinä tosiaan nähdä nykyisen asemansa yhteiskunnassa. Roskakuskina häntä ei kuitenkaan voida pitää, sillä aina kun Zátopek tulee säiliöitä tyhjentämään, asukkaat saapuvat kadulle hurraamaan ja taputtamaan käsiään legendalle. Rakkaus ja aito ihailu vetävät sittenkin aina pidemmän korren. Lopulta Zátopek laitetaan jonnekin urheilumuseon arkistoon, neljän seinän sisälle, jottei kansa pääsisi enää hurraamaan - ainakaan työaikana.

Suosittelen tätä romaania jokaiselle, jota lähihistorian ja erityisesti kylmän sodan aikaiset tapahtumat kiinnostavat. Myös kommunistihallinnon logiikka tuodaan esille kirjailijan lakonisen tyylin kautta varsin tiiviissä ja helposti vastaanotettavassa paketissa. Kirja ei osoittele eikä kauhistele, se vain toteaa, välillä ehkä turhankin minimalistisesti. Niin, ja varsinkin jos Tšekkoslovakian kylmän sodan aikainen historia kiinnostaa, tämä romaani on aivan ehdottomasti luettava.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Myrkkyviinan kiroja

Jokainen uutisia seuraava varmaan tietää jo tästä Tekissä voimaantulleesta väkevien myyntikiellosta, mutta linkitänpä tähän Prahan anglikaanipastorin blogin sekä Hesarin uutisen ihan varmuuden vuoksi.

http://rickyyates.com/the-consequences-of-contaminated-bootleg-liquor-in-the-czech-republic/

 http://www.hs.fi/ulkomaat/T%C5%A1ekki+kielsi+vahvojen+alkoholijuomien+myynnin/a1305599177854

Käsittääkseni kotipoltto on tuolla päin ihan maan tapa, sitä tehdään omiksi tarpeiksi eikä siitä kukaan ole kiinnostunut, ellei sillä ala liiaksi rikastua. No, tässähän tapauksessa syyllisiä eivät ole ylijäämäluumujansa keittelevät maalaismiehet, vaan ammatikseen laitonta viinaa myyvät tahot...

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Arkistotyötä virtuaalisesti


Viime yönä aloin järjestellä materiaalia, jota sain Tšekin kirjailija-arkistosta. Tämä oli mahdollista, sillä ystävällinen tuttuni kävi ne sieltä noutamassa. On hirmu hankala Suomesta käsin arvioida, mikä on tarpeellista ja mikä ei, siinä teettää henkilökunnalla turhaa työtä ja itsekin tekee sitä, kun ei näe muuta kuin luettelon.

Öisinä tnteina pohdin, että olisiko se sitten iso vaiva pikku hiljaa digitalisoida vaan näitä kaikenlaisia, myös harvemmin käytettyjä dokumentteja. Toki paljon verkossa jo onkin, paitsi ei kaikissa maissa...Vai onko se jotenkin niin vastoin joitakin periaatteita? Vai menevätkö planeetat paikaltaan, jos voisi kotisohvalta käsin perehtyä ensin ja käydä sitten katsomassa paikan päällä originaaleja, jos on tarvis?

No, pääasia, että sain taas aineistoa luettavaksi. Pääsee taas kielitaitoaankin kehittämään. On se vain aina ilo huomata, miten lukeminen sujuu yhä paremmin ja paremmin, vaikka kehitys meneekin välillä tosi pienin askelin. Välistä taas tuntuu, että suuret harppaukset tapahtuvat juuri taukojen aikana, kun aivot ovat saaneet levätä.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Metroaseman graffiti

Yhdellä usein käyttämälläni metroasemalla, Pražského povstánílla oli viime helmikuussa tällainen graffiti. Kuva löytyi, kun katselin arkistojani, ja päätin jakaa sen nyt teidän kanssanne. Näytti siltä, että graffiti oli ihan laillisesti tehty.




Ja tässä pari yksityiskohtaa samaisesta graffitista. Muistan katselleeni tätä pitkään ja hartaasti.



Metroaseman nimi tarkoittaa muuten Prahan kapinaa, sitä vuonna 1945 tapahtunutta kaupunkilaisten omaehtoista nousua natsihallintoa vastaan, josta olen monesti blogannut. Alla olevan linkin takana lisätietoa metroasemasta.

http://en.wikipedia.org/wiki/Pra%C5%BEsk%C3%A9ho_povst%C3%A1n%C3%AD

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Taas Pentti Saarikoskesta

Ihan sattumaa tämä, mutta bloggaan nyt perä perää kahdesti Pentti Saarikoskesta. Oikeastaan tämäkin teksti piti kirjoittaa jo aiemmin tällä viikolla, mutta päivät vain valuvat jonnekin. Luin nimittäin viikko takaperin taas Hesarista, sunnuntainumerosta tällä kertaa, otteen Saska Saarikosken kirjasta isästään Pentistä.

Olin suorastaan tyrmistynyt, vaikka ei ehkä pitäisi olla, kun luin Pentin hyväksyneen elokuun 1968 tapahtumat reaalipolitiikkana. Olen toki tietoinen Saarikosken poliittisesta suuntautumisesta, mutta luettuani hänen Prahan päiväkirjansa (Aika Prahassa) oletin hänen tuntevan jonkinlaista sympatiaa tšekkejä kohtaan. Kun ei niin ei...

Tällä viikolla on kuulemma lyöty Tšekinmaalla lämpöennätyksiäkin, yli neljääkymmentä astetta näytti mittarit siellä paikoitellen. Niin, ja jos haluatte jatkossa kannattaa tšekkiläistä teollisuutta, ostakaa Upon uuneja, niitä tehdään jatkossa siellä.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kippurassa parvekkeella

Joskus käy niin, että joku hyvin olennaiselta tuntuva ajatus häviää päästä. Tunne on ärsyttävä, koska tietää, että haluaisi palauttaa sen mieleen, mutta se ei vaan tule. Viime viikolla minulla oli jokin bloggausaihe (vai oliko se peräti tämän viikon alussa), mutta en millään sitä muistanut. Tänä aamuna se tuli taas mieleen, kyseessä oli Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan pikkujuttu, sillä palstalla, jolla aina kaiken kokenut kulttuuritoimittaja herkistyy.

Tällä kertaa herkistyttiin Kafkan teoksesta Oikeusjuttu, jota en - tunnustettakoon - ole itse vielä lukenut, mutta tarkoitus tietysti on. Siinä kuvataan Hesarin jutun mukaan parveketta jossakin Prahan kattojen yllä, jolla ei mahdu seisomaan kunnolla suorassa. Pentti Saarikoski on myös samaisen lehtijutun mukaan sanonut (ja tämän muistan ihan itsekin häneltä lukeneeni), että Kafka on paljon realistisempi kirjailija kuin mitä Prahaa tuntematon ihminen voisi kuvitella.

Olen Saarikosken kanssa tästä asiasta ihan samaa mieltä; minulle ei teetä tiukkaakaan kuvitella Prahassa parveke, jolla saa seistä kippurassa. Tilojen käyttö ja niiden mieltäminen ovat Tšekin tasavallassa ihan oma lukunsa, en edes yritä niitä ymmärtää. Olen vieraillut julkisissa rakennuksissa, joissa on valtavat aulat, mutta pienet työtilat, koppimaiset wc:t, mutta runsaasti tilaa peilien ja lavuaarien edessä. Yhdellä haastattelureissulla vierailin myös asunnossa, jonka parhaat näykymät avautuivat wc-istuimelta - ulospäin, siis.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Jawalla kohti syksyä

Huomenna koittaa taas arki ja töihinpaluu. Sen kunniaksi pistän tänne kuvan  Tallinnassa olleesta neuvostoaika-näyttelystä. Tšekkoslovakialaista laatua luonnollisesti tämä Jawa.



maanantai 6. elokuuta 2012

Švejk Pentinkulmanpäiviltä



Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Urjalassa Pentinkulmanpäivillä. Riensin ensimmäisenä vanhalle asemalle käytettyjen kirjojen torille. Anti oli melko niukkaa, mutta käteeni tarttui Eero Balkin käännös teoksesta Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa. Pikainen selailu antoi ihan lupaavan vaikutelman, aiemmat Švejk-suomennoksethan on tehty jonkin muun kielen kautta, mutta Balk on puolestaan kääntänyt suoraan tšekistä. Tässä blogissa lisäinfoa asiasta kiinnostuneille.


 Kauppias totesi, että tätä alkuperäiskielestä tehtyä suomennosversiota liikkuu vähän. Painosmäärä on ollut ilmeisesti niukka, kuten klassikoissa tyypillisesti on. Vai onko Švejk klassikko? Ainakin se on hauska, mitä melko harva klassikkoteos on. Sitä en muuten ole koskaan ymmärtänyt, miksi laatukirjallisuutta otetaan aina niin pieni määrä, että saa hyvissä ajoin hankka, jos aikoo oman kappaleen saada. Rahasta se tietenkin on kiinni...

Mitä tulee itse Pentinkulmanpäiviin, niin kylläpä hiukan ärsytti, kun tulin kotiin ja huomasin, että sekä Keskisuomalainen että Aamulehti ovat ottaneet likasankojournalismilinjan, kuten lukioaikainen äidinkielenopettajani sanoisi. En viitsi edes linkittää, googlettakoon, ketä oikeasti kiinnostaa. Joka tapauksessa, pääjuhlassa esiintyi professori Sanna Karkulehto, jonka oli tarkoitus puhua naiskirjallisuudesta. Päivien teemana kun oli Entäs nyt, naiskirjallisuus

Karkulehdon esitysy koostui sitaateista eri naiskirjailijoilta, oli otettu pätkiä, joissa kuvataan rajua seksiä, hyväksikäyttöä, raiskausta, joskus jotakin hieman pornografista. Odotin koko ajan, että mikä on tämän jutun pointti, miten hän avaa näitä sitaatteja. Miksi hän lukee näitä meille? Avaamista ei koskaan tullut, luettuaan sitaatit professori sanoi: "Kiitos." Sitten hän poistui korokkeelta. 

Jos oikein ymmärsin, suurin osa yleisöstä oli yhtä kummastunut kuin minäkin. En jaksa uskoa, että monikaan oli asiasta närkästynyt tai loukkaantunut, lähinnä ehkä hämillään. Ehkä joku lähti pois, kun lehdissä niin kirjoitettiin, mutta minä en nähnyt kenenkään poistuvan mielenosoituksellisesti. En usko, että sitaattien lukeminen oli monellekaan "liikaa", mutta ehkä joku muukin kuin minä koki siinä pettymyksen, kun puhe tosiaankin olivat vain ne sitaatit. Ei tarvita mitään yliopistollista koulutusta siihen, että kasataan tekstinpätkistä jonkinlainen kokonaisuus ja luetaan se ääneen - minäkin osaan sen tehdä ilman kirjallisuustieteen opintoja. 

Minua ärsyttää lehdistön tapa liioitella asioita tuolla lailla. Taas kerran tulee mieleen, että mitä oikeasti eri tilaisuuksissa tapahtuu, joista lehdit sitten näitä kohu-uutisia raapustelevat. Ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät seuraa tiedotusvälineitä ollenkaan...


torstai 2. elokuuta 2012

Helsingistä kielen oppimisen apua sekä Bruce


Tapanani on jokaisessa kirjakaupassa katsastaa tšekkivalikoima. Helsingin Akateemisesta löytyi tällainen, pakkohan se oli ostaa. Kirja opettaa mm., että yksi mahdollinen  idiootta merkitsevä sana  on zmrd. Mihin niitä vokaaleja tarvitaan? Teoksesta voi oppia muutakin kuin voimasanoja ja räävittömyyksiä, esimerkiksi populaarikulttuurin kieltä ja baarisanastoa. Elokuva-osioista selviää esimerkiksi, että lännenfilmi on tšekiksi kovbojka. Kirjoittaja Martin Blaha on opiskellut kieliä Kaarlen yliopistossa, asuu nykyään San Franciscossa.

Helsinkiin minut vei Bruce Springsteenin konsertti. Ehkä odotin vähän liikoja - epäreilustikin, mutta konsertti oli lievä pettymys. Melkein tunnin viivästys aloituksessa vei fiilistä, samoin Springsteenin sinänsä ihan mukava yllätys lämmitellä itse yleisöä soitamalla vähän akustisesti noin tuntia ennen virallista aloitusta. Ymmärrän, että se oli mukava ele uskollisille faneille, mutta sellaisille kuten minä, jotka tulivat paikalle vasta puoli seitsemän korvilla, oli tylsä huomata missanneensa lämmittelyn.

Hesarissa väitetään, että tämä olisi ollut yksi antoisimmista ja tunnelmaltaan lämpimimmistä konserteista suomalaisessa keikkahistoriassa. Täytyy sanoa, että tunnelma oli lämmin, siitä pidin kovasti. En myöskään hirveän paljon pitkästynyt, onhan kyseessä maailmanluokan tähti, jonka esiintyminen imee väkisinkin mukanaan. Silti joskus mietin, millaisessa maailmassa kriitikot elävät, jos eivät lainkaan huomanneet, että tosifaneja lukuunottamatta suurin osa yleisöstä pääsi kunnolla mukaan vain hetkittäin.

Myös soundi puuroutui valitettavasti niin pahasti, että lahjakkaat bändiläiset eivät saaneet osuuttaan kuuluviin kuin hetkittäin. Se harmitti, sillä olisin halunnut kuulla heidän loistavaa musisointiaan. Mitä näihin Hesarinkin viittaamiin "rock-saarnoihin" tulee, niin ne saisi Springsteen jättää ihan kokonaan pois. Hänen vahvuutensa ovat laulujen lyriikat, joten on äärimmäisen tuskallista kuunnella sitä, kun megastara selittää, mitä aikoo kohta laulaa. Maksimissaan kahden virkkeen spiikit väliin, ja se olisi siinä! Olisin myös toivonut Springsteenin laulavan Riverin, sitä olisivat toivelappujen perusteella monet muutkin halunneet.

Ehkä siinä vaiheessa kun ihmisellä on tarpeeksi paljon nimeä ja meriittiä, hän helposti sokeutuu ja kuvittelee, että kaikki mitä hän suustaan päästää on suurin piirtein maailmaa muuttavaa ja uutta luova viisautta. Harvalla meistä tavallisistakaan tallaajista lienee sellaista nöyryyttä, että osaisimme suhteuttaa tuotostemme merkityksen ympäröivään maailmaan- olivatpa ne tuotokset sitten kirjallisia, taiteellisia tai vaikkapa tieteellisiä.

Tšekin kielen nyt niin rohkea slangisanakirja on muutaman vuoden päästä, kun kieli on taas muuttunut, vitsailun aihe; taiteessa puolestaan aina jokin, jopa sattumanvarainen, saavuttaa kuolemattomuuden. Springsteenin kohdalla ehkä hänen suurimmat ajatuksensa kiteytyvät hänen kipeästi koskettaviin, mutta samalla tunnelmallisesti nostattaviin sanoituksiinsa. Kaikki sen jälkeen sanottu on vain toistoa ja kertausta, vailla alkuperäisen hitin syvää tunnelmaa, johon kuulija vääjäämättä sukeltaa.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Laskelmointia vai selviytymistä?

Helteinen päivä sulattaa aivot tähän paikkaan, mutta kirjoitan silti hiukan hajamietelmiä, joita nousee palattuani taas vähäksi aikaa takaisin kirjaan Mies vailla ominaisuuksia. Aihe, jota nyt pyörittelen, on laskelmointi. Musilin kuva romaaninsa henkilöistä on hieman ristiriitainen, toisaalta he näyttävät lipuvan elämän virrassa, illuusionsa menettäneinä. Toisaalta tuntuu siltä, että he päätyvät kuitenkin toimimaan niin kuin sen hetken yhteiskunnassa on järkevää. Ei ole mitään mieltä sitoutua mihinkään, uskoa mihinkään tai omata ihanteita, koska kuitenkin joutuu pettymään.

Peilailen tätä ajatusta nykyaikaan, tai oikeastaan kaikkiin aikoihin. Onko laskelmointi aina pahasta? Miksi yleensä muita syytetään kylmästä laskelmoinnista, mutta itse on aina tehnyt vain sen mikä oikealta tuntuu tai mikä on ollut pakon sanelemaa? Miksi yhdenlaisesta laskelmoinnista (vaikkapa puolueeseen liittymisestä) joutuu myöhemmin pää pölkylle, mutta toisenlainen laskelmointi (esimerkiksi marginaaliin jättäytyminen) voi johtaa sankaruuteen? Peli on erittäin ennalta-arvaamatonta.

Olen tällä viikolla pohtinut kehittelemiäni henkilöhahmoja ja heidän valintojaa ja peilannut niitä Musilin teokseen. Huomaan kehittyväni varsin ammattimaiseksi ymmärtäjäksi, enkä osaa enää pitää yhtäkään omista hahmoistani varsinaisina laskelmoijina. Huutaako kuitenkin lukijan mieli aina jonkun päätä vadille? Tarvitaanko aina joku pahis tai kylmäpintainen tyyppi, joka vain katsoo omia etujaan? Tässä vaiheessa olen taipuvainen sille kannalle, ettei välttämättä, mutta katsotaan nyt, millaiseksi tarina lopulta taipuu.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Sinimäet



Viime kuukausina olen miettinyt aika paljon sitä, kuinka sodat siirtelevät ihmisiä paikasta toiseen. Erityiseti toinen maailmansota vaikutti tällä lailla ihmisten kohtaloihin. Joskus on hauska spekuloida, kuinka elämä olisi erilaista ilman menneitä maailmansotia. Ihmiset siinäkin tapauksessa olisivat muuttaneet ympäriinsä, mutta tietysti eri syistä ja eri tavalla. Kävin noin viikko takaperin katsomassa Sinimäkien taistelun muistomerkkiä. Olin matkalla Narvaan, sillä halusin nähdä Viron venäläistä puolta. Siellä en muuten havainnut mitään erityistä konfliktia, oli melkein liiankin rauhallista. Oma havaintoni ei tietenkään todista yhtään mitään, mutta usein hieman jännittyneen ilmapiirin aistii, vaikkei paikkaa erityistesti tuntisikaan.

Mutta siitä Sinimäistä ja ihmiskohtaloista. Siellä rintama kesti pitkään, mikä auttoi Suomea, historiaa minua paremmin tuntevien mukaan ratkaisevasti. Jos Sinimäkien taistelu olisi päättynyt lyhyeen, olisi "Suomen kulma" jäänyt auki Venäläisille. Siinä ratkesi sitten monenkin meidän kohtalo.

Kiertelin muistomerkkiä, mäki oli valtavan kaunis. Sieltä näki korkealle, joten pystyin hyvin uskomaan, että näistä kukkuloista on taisteltu useaan otteeseen vuosisatojen aikana. Yhdessä muistolaatassa luki, että mäkeä olivat linnoittaneet Itävalta-Unkarin riveissä taistelleet sotavangit vuonna 1916, eli ensimmäisen maailmansodan aikana. Mietin, että mahtoiko olla tšekkejäkin joukossa. Ainakin monia kansallisuuksia oli historian kohtalo noille seuduille heittänyt.

Googlettelin Sinimäen taistelua (tunnetaan myös nimellä Tannenbergin linjan taistelu), ja löysin muutamia linkkejä, joiden mukaan fasistit/natsit juhlivat vuosittain Sinimäillä. Ehkä niinkin, mutta eivät kaikki virolaiset Saksan riveissä taistelleet olleet natseja. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä pahaa kaatuneiden muistelemisessa on. Muistomerkin ympärillä lepää infotaulun mukaan 100 000 ruumista, joidenkin arviot kaatuneista ovat 200 000:n tuntumassa. Kyllä he ansaitsevat seppeleen silloin tällöin. Jos historia olisi mennyt tässä kohtaa toisin, samat paheksujat luultavasti paheksuisivat jotakin muuta.


Tästä kuvasta näkee, että kaikki eivät tyydy valittamaan internetiin asiasta, vaan purkavat ahdistustaan muistomerkkien nävertämiseen. Joka ikistä muistomerkkiä oli jyrsitty, lukuun ottamatta hollantilaisille vapaaehtoisille pystytettyä kiveä. Typerää ja toisaalta hymyilyttävää, mutta ehkä parempi vaihtoehto kuin kanssaihmisiin kajoaminen.

Sinimäellä kasvoi muuten runsaasti metsämansikoita. Poimin niin paljon kuin hyttysiltä pystyin.