lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kilo Ukrainan multaa - eli seikkailua Sudeettimaalla osa 1


 Nyt täytyy valitettavasti jakaa tämän päivän tapahtumat kahteen eri postaukseen. En jaksa kertoa ihan kaikkea sitä mitä haluaisin enkä usko, että kukaan jaksaa kerralla lukea niin pitkää sepustusta muutenkaan. En ihan sataprosenttisesti uskalla luvata, että huomenna tulee jatko, mutta siihen kuitenkin pyrin.

Tänään meille selvisi, että olemme jo Sudeettimaalla, jostakin syystä sekä K että minä olimme kuvitelleet, että se olisi vähän kauempana. Kyseessä on kuitenkin niin laaja alue, että kysymys herää, missä on Tšekinmaa, jos Sudeettialueet kattavat näin paljon pinta-alasta. Hitlerhän sanoi haluavansa kakusta, eli Tšekkoslovakiasta, vain kuoret. Syy lienee se, että Sudeettialueet olivat niitä kaikista rikkaimpia. Tässä muuten aiheesta havainnollinen karttaesitys.

http://wapedia.mobi/fi/Sudeettimaa

Huomasimme auton ikkunasta idyllisen kylän, jota päätimme kuvata. Siellä oli runsaasti tätä perinteistä rakennustyyliä. Saimme tietää, että kylä on suojeltu; siellä asutaan ihan normaalisti, mutta talojen omistajat sitoutuvat pitämään rakennukset perinteisessä kuosissa. Pieteetillä tehtävää korjausrakentamista suositaan. Jotkut ovat pitäneet talonsa sisäosat myös vanhantyylisenä, mutta ainahan se ei ole mahdollista, kun vuosikymmenten aikana on remontteja tehty.



K oli kuullut matkailualalla olevalta ystävältään, että lähellä on linna nimeltä Houska. En tiedä, mistä tuo nimi tulee, tšekiksi tuo nimi tarkoittaa leipää. Yhdellä pihalla touhusi mummo koiransa kanssa, kysyimme häneltä tietä. Samalla hän innostui juttelemaan elämästään, kuinka hän on yksi niistä 3:sta kylän asukkaasta, jotka vielä muistavat vuoden 1945, jolloin saksalaiset ajettiin ulos. Tässä vaiheessa meille tosiaan valkeni, että nyt sitä ollaan Sudeettimaalla. Harmitti hiukan, ettei tullut valmistauduttua asiaan yhtään paremmin, mutta toisaalta olipahan sitten sitäkin antoisampi seikkailu tänään.

Mummo oli ukrainalaisen sotavangin ja puolalaisen naisen lapsi, hänen äidillään oli ollut vain 4000 kruunua rahaa, millä hän oli onnistunut ostamaan tuon pienen mökin, jossa mummo vieläkin asui asui. Nykyään tosin enää vain kesäasukkaana toukokuusta lokakuuhun. Hänen edesmennyt miehensä oli tehnyt mökkiin lisäsiipiä. Tuo hänen mökkinsä, niin kuin kaikki muutkin kylän talot, ovat saksalaisten jälkeensä jättämiä siltä ajalta, kun heidät sodan jälkeen karkotettiin Saksaan.


Hänen isänsä oli elänyt Tšekkoslovakiassa 50 vuotta, muukalaisena vieraassa maassa. Sodan jälkeen hän oli kysellyt Neuvostoliiton suurlähetystöstä mahdollisuudesta muuttaa takaisin Ukrainaan, ja lupa olisi heltynyt. Kun hän oli kysynyt tyttäreltään, haluaisiko tämä lähteä, tytär oli vastannut, ettei takuulla halua Neuvostoliittoon. Niinpä isä ei ollut enää kotimaataan nähnyt.

Sittemmin mummon isä oli kuollut ja pian sen jälkeen hänen miehensä oli päässyt "kommunistien järjestämälle matkalle" Ukrainaan. Mies oli kysynyt, mitä vaimo haluaisi tuliaisiksi, tämä oli toivonut kilon Ukrainan multaa isän haudalle. Multa oli järjestynyt ja yön pimeydessä he olivat kaivaneet haudan auki ja laittaneet multapussin arkun päälle. Muutaman vuoden päästä äiti oli kuollut ja haudankaivaja ihmetellyt, mitä tuo pussi oikein tekee arkun päällä. Kun mummo oli selittänyt, oli käynyt ilmi, että haudankaivajakin oli ukrainalainen, hän oli tarjoutunut ylläpitämään hautaa, ja tekee sitä yhä tänäkin päivänä.

On se historia heitellyt ihmisiä täällä päin Eurooppaa, mutta mukava oli sikäli jutella tuon mummon kanssa, että hänellä tuntui olevan asiat ihan kivasti. Miehen pojat ensimmäisestä avioliitosta antavat hänen pitää elämänsä loppuun asti sekä tuon mökin että kaupunkiasunnonkin, ja 17-vuotias koira on vielä oikein reippassa kunnossa.


Jatkoimme matkaa Houskan linnaan ja osallistuimme opastetulle kierrokselle - tšekiksi. Sain esitteen, jossa oli englanninkielinen tiivistelmä kierroksella käsiteltävistä asioista. Huomasin, että loppuvaiheessa pitäisi olla juttua toisesta maailmansodasta. Esitteessä luki, että vuosilta 1938-45 ovat kaikki linnaa koskevat arkistolähteet hävinneet. Kun kierros oli loppumassa, opas sanoi, että vielä voi mennä käymään linnan kellarissa, jos haluaa. T'ässä vaiheessa K sanoi oppaalle, että minua kiinnostaisi kuulla tuosta sota-aikaisesta historiasta. Osa ryhmästä oli jo mennyt kellariin, osa vielä kuvaili pihalla.

Opas sanoi, että kun meillä täällä on nyt joukossa suomalainen, jota kiinnostaa toinen maailmansota, hän voi kertoa hieman siitä mitä näistä asioista tietää. Tässä vaiheessa ryhmän miehet, K ja minä jäimme kuuntelemaan. Naiset ja jotkut pikkulapset lähtivät kellariin. Kaikki kuuntelimme tarkkaavaisina.

Nuo arkistopaperit ovat tosiaan joko piilotettu tai lukittu, mutta kukaan ei tiedä tarkalleen, miksi. Huhutaan, että gestapo olisi ollut linnassa ja tehnyt siellä ihmiskokeita, mistä kielisi joidenkin saksalaislääkäreiden ruumiit, jotka ovat löytyneet läheltä linnaa. Joku nainen oli viettänyt Moskovan arkistoissa neljä vuotta etsien tietoa näistä tapahtumista, mutta ei ollut löytänyt yhtään mitään. Ilmeisesti pimittäminen on tehty paikallisten suojelemiseksi, minkä toisaalta ymmärrän, mutta onhan joka paikassa tapahtunut kauheuksia, joihin myös paikalliset ovat olleet osallisia. Mikä tekee tämän paikan kauheuksista pahempia?

Sodan jälkeen linnassa toimi sodan traumatisoimien lasten parantola ja tuolta ajalta on muistitietoa siitä, että joka huoneessa oli natsien jäljiltä suihku ja wc, mikä oli silloin luksusta. Myös Herman Göringin veljen tiedetään vierailleen linnassa sota-aikana.1950-luvulta lähtien linna oli valtion "hoidossa", toisin sanoen päätyi siihen kuntoon, että vettä satoi sisälle. Myös natsien tekemiä muutoksia purettiin pois.

Kun alkuperäinen omistaja, joku suku, sai linnan takaisin, se oli aivan hirveässä kunnossa. Alkuperäiseen asuun sitä ei enää voitu korjata, mutta se kunnostettiin juhla- ja tapahtumapaikaksi. Onhan sekin jotakin, mutta näin suomalaisesta näkökulmasta tuntuu hurjalta, että täällä on varaa jättää keskiaikainen linna restauroimatta. Linnoja kun on joka vuorella, millään eivät rahat riitä kaikkeen.

Nykyään linnan pääportille asti pääsee tietä pitkin, mutta aikaisemmin sille johtivat portaat. Maa-ainesta ajettiin portaiden päälle 30-vuotisen sodan jälkeen, sillä sodan aikana ruotsalaiset olivat ja pysyivät tuossa linnassa eikä heitä mitenkään saatu häädettyä pois. Sen jälkeen päätettiin, että linnalle täytyy päästä helpommin, se ei saa olla ihan noin hyvin puolustettavissa. Tässä kuva  ns. vihreästä huoneesta, jossa ruotsalaiset majailivat. Voimme hyvällä syyllä olettaa, että joukossa oli myös suomalaisia.


Ajellessamme linnakukkulalta alas äkkäsimme tien varressa talon, jonka pihalla seisoi vanha mies. K ehdotti, että käymme vähän utelemassa tuolta mieheltä sota-ajan tapahtumista. Mihin tämä sitten johtikaan, selviää lähiaikoina. Pysykää siis  kuulolla.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Vuorilla

Terveiset Tachovista, Karpaateilta. Ajelimme slovakkityttö K:n kanssa  halki idyllisten kylien ja keltaisten rypsipeltojen kohti vuoria. Täällä on paljon tarjolla edullista majoitusta. Tässä meidän mökkimme, joka on tehty perinteisellä paikallisella tyylillä. Täällä on muutama huone ja niillä yhteinen keittiö ja oleskelutilat, mutta olemme täällä ihan kahden kesken.On hyvin hiljaista, vain talon koirat välillä haukahtelevat.


Täällä kylässä ei ole juuri mitään palveluja, ainostaan pubi. Kävimme lähikaupungissa, Doksyssa syömässä ainossa aukolevassa ravintolassa. Ruoka oli ihan hyvää, ei mitään loisteliasta, mutta varsin maukasta. Söin porsaanlihaa ja perunoita, mikä on taas aika tyypillistä tšekkiruokaa.  Tässä kuva paikallisen perinteen mukaisesta talosta. Musta ja valkoinen ovat tyypillisiä värejä, joita täällä on taloissa perinteisesti käytetty.


Tässä taas on kuva keskustorilta. Tunnelma on sellainen, että tämä on ollut joskus isompikin paikka. Nykyään tämän vanhan aukion liikkeissä myydään esimerkiksi alusvaatteita ja rakennekynsiä. Monissa liikkeissä on kyltit myös saksaksi, mikä kertoo matkailuvirtojen suunnasta jotakin.


Palaan vielä hetkeksi tuohon pääsiäisen piiskaamisperinteeseen. Tšekinopettajani oli nimittäin ollut myös täällä päin käymässä pääsiäisen aikaan tuttaviensa luona. He olivat olleet pubissa myöhään sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kun kello läheni yhtä yöllä, paikalle ilmestyi kolmi-nelikymppisiä miehiä, jotka olivat ilmeisesti ottaneet riittävästi neuvoa antavaa. Sitten he olivat sanoneet opettajalleni, että nouse ylös, me halutaan piiskata sua. Opettaja ei ollut suostunut ja miehet olivat olleet hyvin pettyneitä. Jo on ihmeellinen perinne, sanottakoon se vielä kerran.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Johan on taas absurdia

Runotorstain haasteena on värit.

http://runoruno.vuodatus.net/

Katulampun valo taittuu hennosta vihreästä,
ja syreeni yllättää yksinäisen kulkijan
mustassa yössä.
Vain sininen hetki puuttuu

* * *

Tänään yliopistolla yksi tuntemani tyttö kierteli ympäri rakennusta etsimässä opettajia ja valokuvaamassa heitä. Kun ihmettelin hänen projektiaan, hän sanoi sen olevan osa hänen opiskelujaan. Hän on jollakin elokuvakurssilla ja hänen roolinsa on tuottaja. Kurssin opettaja oli sanonut, että ei voi millään tietää eikä luottaa, että tämä tyttö on paikalla yliopistolla silloin kun elokuvaa tehdään, kun hänellä ei ole muuta roolia kuin tuottaminen. (Ai ettei ole muka iso rooli se?) Niinpä opettaja oli keksinyt, että tytön pitää valokuvata ne opettajat, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän elokuvaprojektiin todisteeksi siitä, että on ollut paikalla.

En ollut uskoa korviani. Kyllä minullakin on taito keksiä oppilaille lisätehtäviä, mutta tuo menee kyllä jo ihan omissa sfääreissään. Ihan uskomatonta, että tuollaista simputusta harrastetaan sellaisen opiskelijan kohdalla, joka on silminnähden lahjakas ja ahkera ja joka haluaa hyvät arvosanat. Ylipäänsä minua hämmästyttää, miten suuri epäluottamus täällä on opiskelijoita kohtaan. Sanoihan Kafkakin, että byrokraattinen järjestelmä on suorastaan luova. Tämä on varmaan todiste siitä, muuta en tähän osaa sanoa.

Tänä iltana oli taas kirjoittajaryhmä. Tekstistäni pidetään ja ihmiset yrittävät innostaa minua kirjoittamaan sitä nopeammin, koska haluavat tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se ei kuitenkaan käy ihan niin helposti, ensinnäkin kirjoittaminen vie aina oman aikansa, toisekseen kun tässä on menossa kokeilu, jossa käytän unia materiaalina, niin onhan se aina sattumanvaraista, miten tekstiä saa kuljetettua eteenpäin. Mukava kuitenkin, että on kirjoittajaryhmä, sitä tulen Suomessa kaipaamaan. Vaikka kai sitä voisi yrittää itsekin perustaa jonkinlaista ryhmää, kun kotiin palaan.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Vihdoinkin Nürnbergiin

Tänään olen lukenut noin tuhat sivua saksankielistä tekstiä, Nürnbergin oikeudenkäynnin papereita. En tokikaan kaikkea intensiivisesti, mutta läpi olen lukaissut tuon määrän, osittain silmäillen ja harppien. Olen todella kiitollinen siitä, että tulin opiskelleeksi aikanaan saksaa. Ilman sitä en tulisi täällä toimeen.

Lisäksi olen saanut viimeinkin oman kannettavani takaisin, voi tätä ilon päivää! Siihen oli vaihdettu koko näppäimistö, ja viimeinkin sain keskusteltua sellaisen pojan kanssa, joka pystyi selittämään minulle, miksi kesti näin kauan. Odottelivat suomenkielistä näppäimistöä. Vaihdettavan osan pitää nimittäin olla täsmälleen samanlainen, säännöt ovat semmoiset. Takuun piikkiin tämä meni, siitä ei edes keskusteltu. Olin ihan varma, että jotenkin yrittävät saada tämän minun syyksi, mutta ei, korjasivat mukisematta.

Viime päivinä olen ihmetellyt sitä saksalaisnaista, joka piirrätytti keskitysleirin lapsilla kuvia ja ennen kuin itse lähti Auschwitziin, hautasi kaksi matkalaukullista kuvia Terezínin alueelle. Hän ei itse ollut juutalainen, mutta miehensä oli, he molemmat olivat koulutettuja, joten heillä oli viisumi USA:han. Nainen oli käynyt arvostetun Bauhaus-taidekoulun. (Tällä Bauhausilla ei ole mitään tekemistä sen rautakauppaketjun kanssa...)

Kuitenkin tämä pariskunta pysyi Eurooopassa solidaarisuudesta ystäviään kohtaan ja päätyivät keskitysleirille. Tätä päätöstä en voi ymmärtää, vaikka kuinka yritän psyykata itseäni ajattelemaan jalomielisten motiivien kautta. Kun mies kuljetettiin Auschwitziin, nainen hautasi piirrokset maahan ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi seuraavaan junaan. Kohtalo nauraa tässä julmaa nauruaan, sillä mies selvisi hengissä, nainen ei.

Piirrokset kuitenkin olivat hänen lahjansa maailmalle, todiste siitä, mitä Nürnbergissäkin puitiin monta vuotta. Todiste siitä, minkä jotkut vielä tänäkin päivänä haluavat kiistää.

Koska minä olen täällä

Kansallisarkistoon on tullut uusi vartija. Nuori, bodattu.Hän meinasi jostakin syystä päättää, ettei päästä minua sisälle. Ilmoitti ykskantaan, että jos ei ole kulkulupaa, ei ole mitään asiaa koko arkistoon. Panin kaiken tsekintaitoni likoon ja sanoin, että olen käynyt täällä monta kertaa ennenkin ilman mitään ongelmia. Siihen tämä älykkö vastaa:
- Mutta minä en ole ollut täällä silloin. Nyt minä olen täällä.

Tästä oli vähällä koitua pattitilanne, sillä oma asenteeni oli lähinnä sellainen, että entäs sitten, jos oletkin täällä. Mietin, että miten muotoilisin tsekiksi sen ajatuksen, että soittaisi lukusaliin ja neuvottelisi tätien kanssa siitä, kuuluuko minun päästä sisään vai ei. Kohta paikalle kuitenkin tuli yksi vanhoista tutuista vartijoista, jotka aina tervehtivät Miss Finlandia niin iloisesti. Nuori vartija meni hieman noloksi, mutta kasvonsa säilyttääkseen vaati nähdä passini. Siitä hän kirjoitti sitten nimeni jollekin paperille ja antoi mukaan lätkän, jossa lukee "vierailija". Vannotti vielä, että se on tuotava takaisin hänelle, kun lähden pois. Huvittavaa tässä on se, että kun lähdin, hän ei tietenkään ollut kopissaan, joten jätin lätkän vain luukulle. Toivottavasti tuo on vain joku sijainen, rasittavaa on keskustella tuollaisen tyypin kanssa, jonka koko itsetunto on lihaksissa ja siinä, että pääsee käyttämään valtaa.

Nürnbegin paperit tulevat sitten vasta huomenna lukusaliin, vaikka lupasivat ne kyllä jo täksi päiväksi. Kun olin kansallisarkistoon asti tullut, päätin tehdä hieman hakuja ja siinähän se päivä hurahti. Sen verran muuta ehdin tekemään, että kävin ruokakaupassa taas muutaman päivän edestä ja soitin sinne Samsungin huoltoon. Pyysivät soittamaan huomenna uudestaan, kaksi osaa pitää vaihtaa ja toinen niistä tulee vasta huomenna. Sitten ei pitäisi mennä enää kauan, joten torstaiksi lupailivat konetta kotiin. Toivotaan, toivotaan...

Kiirettä pukkaa muutenkin. Runoanalyysi pitäisi saada torstaiksi valmiiksi ja torstaina on myös kirjoittajaryhmä, jonne olen puskenut taas vähän tekstiä tässä kaiken muun ohessa. Pääsiäistauko on ohi ja on aika palata sekä tekstien että tiedonhaun pariin kokopäiväisesti.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Arvostan vanhoja perinteitä, minusta on hienoa, että niistä pidetään kiinni. Kuitenkin on joitakin sellaisia tapoja, joista aika on mennyt ohi ja jotka kannattaisi vain katkaista. Täällä Tsekinmaalla on sellainen perinne, että pääsiäismaanantaina miehet piiskaavat  naisia. Ei tietenkään satuttaen, mutta huitovat kuitenkin oksilla ja risuilla, niitä jopa myydään pääsiäistä edeltävällä viikolla. Moni ostaa niitä ihan vain koristeeksi ja minäkin sitten hankin yhden ihan kuriositeettina ja siksi, että voin tänne blogiin laittaa havainnollisen kuvan. Kas tässä.


Eilen illalla näin tosiaan nuoria miehiä metrossa näiden piiskojen kanssa, samoin tänä aamuna. Joukossa oli myös keski-ikäistyviä miehiä ja pikkupoikia. Olen aika sanaton. Niin ovat muuten myös prahalaiset, jos heiltä tästä perinteestä jotakin tiedustelee. Täällä nimittäin kyseinen perinne on vähemmän suosittu, vaikkakin minua varoiteltiin, että humalaiset miesryhmät saattavat yrittää piiskata ihan tuntemattomiakin naisia.

Kaikki tuntemani tsekki- ja slovakkinaiset sanovat, etteivät missään tapauksessa mene vanhaan kotikyläänsä tai -kaupunkiinsa pääsiäiseksi, vaan lähtevät usein ulkomaille tai pysyvät Prahassa lukittujen ovien takana. Olin ensin vähän häkeltynyt, koska en olisi millään jaksanut uskoa, että kukaan viitsii yrittää tulla kotiin asti piiskaamaan. Kuitenkaan kukaan tutuistani ei halua lukioaikaisia luokkakavereitaan ovelle piiskojen kanssa, minkä ymmärrän oikein hyvin. Lisäksi joissakin kylissä on tapana myös heittää naisten päälle kylmää vettä.

Sitä vain ihmettelen, että eikö nuo miehet sitten koskaan opi tekemään sitä johtopäätöstä, että ehkä perinne pitää haudata hiljaisuudessa, kun tutut naiset lähinnä vain karttelevat. Lisäksi minua ärsyttää ihan hirveästi se, että tätä typerää tapaa opetetaan yhä tänäkin päivänä pikkupojille, jotka sitten vuorostaan päätyvät kolkuttelemaan toiveikkaina vanhojen luokkakavereidensa ovia vielä 20 vuoden päästä.

Onhan meilläkin Suomessa virpomisperinne, jonka merkitys on tuottaa hyvää onnea, ja onneahan tuo tsekkiläinen piiskaaminenkin kai pyrkii toivottamaan. (Tai näin minulle ainakin on yritetty selittää.) Siinä on kuitenkin se ero, että virpominen on lasten juttu ja kaikkia voidaan virpoa. Tässä perinteessä taas on minusta aivan selvä naista alentava ja nolaava elementti.Tätä vielä kärjistää se, että ne miehet, keillä on järki päässä, eivät lähde tähän mukaan, eli piiskaajia ovat lähinnä pikkupojat ja ne muutenkin kaikista epämiellyttävimmät tyypit.

Toisaalta amerikkalainen opettajani tunnusti minulle novellinlukutilaisuudessa reilu viikko sitten, että hän on jo kolmesti ollut mukana tässä perinteessä kotikaupungissaan Plzenissa. Olin tästä tietysti vähän järkyttynyt. Hän kertoi, että ovelle ilmestyvät piiskattavaksi vain pienet tytöt ja vanhat naiset, joten minun ei ole syytä olla huolissani. Olin niin ällistynyt tuosta kommentista, etten älynnyt edes kysyä, että miten niin tuosta ei tarvitse olla huolissaan. Hänen mukaansa kyseessä on sosiaalinen tapahtuma, talojen emännät kutsuvat piiskaporukat innokkaasti kahville ja esittelevät huusholliaan. Jotenkin tuntui siltä, että kaikenlaiset selitykset saavat perinteen kuulostamaan yhä vain kummallisemmalta.

Tässä vaiheessa tietysti kaikkia kiinnostaa se, että yrittikö kukaan tulla minua piiskaamaan. Hieman harkitsin tuon piiskan ottamista mukaan tänään keskustaan, niin voin ainakin läimäistä takaisin, jos joku jotakin yrittää. En kuitenkaan viitsinyt ottaa sitä mukaan, eikä kaupungilla minun havaintojeni mukaan kukaan ahdistellut ketään. Täällä on niin paljon ulkomaalaisia, että ehkä paikalliset miehet ovat kerrasta oppineet, ettei kannata olla ihan niin perinteitä vaaliva. Nyt voi vain huokaista helpotuksesta, että tuokin päivä perinteineen on siirtynyt historiaan.

Myyrä murtaa jään

Myönnettäköön, että tänään oli taas aika  shoppailupainotteinen päivä, mutta niitäkin tarvitaan. Joskus on hyvä ottaa elämä vain kevyesti, varsinkin, jos on näinkin pitkään tutkinut ja penkonut raskaita asioita. Olen ostellut mm. kirjoja (tsekkiläistä kirjallisuutta) ja vähän matkamuistoja.

Metrossa matkalla kotiin minua vastapäätä istui vanha nainen, joka olisi halunnut jutella. Siitä ei tietenkään oikein tule mitään, kun kielitaitoni on mikä on. Elekieli kuitenkin auttaa hyvin pitkälle, lisäksi kaivoin ostoskassista itselleni lahjaksi ostamani Myyrä-maskotin. Löysin sen Vanhankaupungin nukkeliikkeestä. Naisen silmät alkoivat loistaa, hänellekin tuli Myyrästä selvästi muistoja mieleen.


Osasin edes toivottaa hyvää pääsiäistä, mistä olin hyvilläni. Kun nousin metrosta pois omalla asemallani, näin laiturilla nuoria miehiä piiskojen kanssa. Niistä piiskoista enemmän seuraavassa kirjoituksessani. Tämä kuva on otettu tänään Pieneltä puolelta Vanhaankaupunkiin päin, Kaarlen sillastahan en ole vähään aikaan kuvaa tänne laittanutkaan.


sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Shoppailua

Päivä on hurahtanut kauppakeskuksissa, joten sananen shoppailusta. Prahassa tähän harrastukseen on erinomaiset mahdollisuudet. Ostoskeskuksia on useita ja niissä on miellyttävä asioida. Monet ostoskeskukset löytyvät metroasemilta, tai niihin on järjestetty lähimetrolta bussikuljetus. Ydinkeskustassa on tietysti muutama kauppakeskus myös, niitä kansoittavat lähinnä turistit.

Kansainväliset vaate- ja kosmetiikkaketjut ovat löytäneet tiensä tänne. Paikallinen maku on toki hieman erilainen kuin suomalainen, mutta olen löytänyt täältä siitä huolimatta jonkin verran ihan kivoja vaatteita. Normaalihintaisina vaatteet eivät ole sen halvempia kuin Suomessakaan, mutta alennusmyynneissä voi tehdä hyviä löytöjä.

Jos ei halua syödä ostoskeskusten standardiravintoloinden ruokia, kannattaa ainakin jäätelöitä ja pannukakkuja maistaa, ne ovat aivan taivaallisia. Aikaa voi viettää myös muuten, istua vaikkapa kahvilassa nettailemassa, sillä langaton yhteys on tarjolla ilmaiseksi.

En itse nyt erityisemmin isoja ostoskeskuksia rakasta, mutta ulkomaalaisen kannalta ne ovat helppoja paikkoja. Kaikki löytyy saman katon alta, henkilökunta osaa useimmiten englantia ja käytänteet ovat hyvin samanlaiset kaikkialla maailmassa. Toisin on pienissä liikkeissä, joissa saa arvailla esimerkiksi, että käyköhän luottokortti ja löytyyköhän tästä kaupasta nyt sitä mitä olen hakemassa. Pienistä liikkeistä voisinkin joskus kirjoitaa ihan oman blogitekstinsä.

Tämän päivän ostosreissun saldo oli neule ensi syksyksi sekä Václav Havelin muistelmat. Yleensä en ole innostunut poliittisista muistelmista, mtta olen toiveikas sen suhteen, että tämä tsekkien sankari (tai ainakin joidenkin sankari) osaisi kirjoittaa muutakin kuin jälkiviisastelevaa jaaritusta.