lauantai 23. huhtikuuta 2011

Anteeksi, mutta oletko kenties kommunistimaasta?

Hyvin harvoin ajattelen kenestäkään ihmisestä, että tuohon tyyppiin ei kannata aikaansa tuhlata. Joskus kuitenkin niin käy niin, ja tämä on niitä päiviä, jolloin niin on päässyt käymään. Kävin uudestaan ilmaisella kävelykierroksella, kun oli A käymässä, niin tuli nän vaivattomasti esiteltyä kaupungin päänähtävyydet. Tässä vielä muistin virkistämiseksi linkki, josta saa noista kierroksista tietoa.

http://www.newpraguetours.com/

Mutta palatakseni niihin ihmisiin, joihin ei kannattaisi aikaansa tuhlata, tuolla kierroksella oli amerikkalainen pariskunta, jonka poika asuu Tanskassa, ovat käyneet useampaan otteeseen poikaa tapaamassa ja samalla matkustaneet Euroopassa muutenkin. Kyselivät minulta suomalaisesta koulujärjestelmästä ja vastasin parhaan kykyni mukaan. Kohta mies kysyi: "Niin, teilläkö on siellä Suomessa brittien koulujärjestelmä eikä ollenkaan kansankielistä opetusta." Jälkikäteen ajateltuna ehkä tämä väärinkäsitys tuli siitä, kun sanoin, että olen oppinut englantia koulussa, kun sitä kysyivät. Ehkä heille on käsittämätön ajatus, että joku voi oppia vierasta kieltä muuten vaan niin hyvin, että sillä pystyy jopa kommunikoiman.

Hetken päästä mies lähestyi minua uudestaan ja kysyi, millainen hallitus meillä on Suomessa. Tämä on niitä kysymyksiä, joista en ole ihan varma, mitä ajetaan takaa. Yritin kuitenkin selittää käsitteet eduskunta, presidentti ja parlamentarismi. Kohta mies kysyy: "Teillä siis on kommunistihallinto siellä Suomessa, eikös niin?" Pyrin olemaan todella rauhallinen, mutta en ole ihan varma, miten hyvin se onnistui, kun selitin uudestaan, mitä kaikkea meillä vaaleilla valitaan. "Niin, milloinkas se natsihallinnon aika päättyikään teidän maassanne?" oli seuraava kysymys. Tässä vaiheessa en ehkä osannut peittää enää ärtymystäni, mutta muodon vuoksi nyt kuitenkin kerroin, että meillä ei ole mitään natsihallintoa ollutkaan. Menikö perille, sitä tiedä minä en.

En nyöskään tiedä millainen puuppana pitää olla kysyäkseen ulkomailla kaikessa rauhassa vapaasti  matkustavalta henkilöltä, että eikös teillä olekin kommunistihallinto. No, ilmeisesti puuppana Wisconsinista tällä kertaa.Vähän ennen kierroksen loppua mies lähestyi minua kolmannen kerran. Pääni savusi jo ennen kuin hän ehti suutansa avata, mutta tällä kertaa hän vain halusikin tietää, kuinka paljon olisi soveliasta antaa tippiä.

Kierros oli ihan yhtä hyvä kuin ensimmäiselläkin kerralla, hieman toki erilainen, koska oli eri opas. Kohteet olivat samat, mikä kuulunee konseptiin. Nappasin kuvan Kaarlen yliopiston vanhimmasta rakennuksesta. Kas tässä. Varjo harmittavasti vaikeutti kuvaamista, mutta saa nyt kelvata.


Tätä kuvaa käytän parempana tai huonompana aasinsiltana kertoakseni Turun piispasta nimeltä Maunu Tavast. Hän oli piispana 38 vuotta, mikä on keskiaikaiselle piispalle varsin mittava saavutus. Tämä tapahtui siis 1400-luvulla. Syy, miksi hänet mainitsen on se, että hän opiskeli teologiaa Prahassa samaan aikaan kuin täällä vaikutti reformaattori Jan Hus, joka sittemmin poltettiin roviolla. Hussilaisuus ei kuitenkaan vaikuttanut Maunu Tavastiin ainakaan näkyvällä tavalla, eikä se ilmeisesti ole vaikuttanut muihinkaan ruotsalaisiin opiskelijoihin. Niin, ruotsalaiseksihan hänet tosiaan lasketaan, kun Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin alusmaa.

Rakennuksen kuva ei ole Maunu Tavastin ja Jan Husin ajoilta, mutta sen paikalla oli jo keskiajalla yliopistorakennus.Yleensähän Suomesta lähdettiin hakemaan oppia Pariisiin, joten on mielenkiintoista, että tännekin on tultu. Tuntuu kummalliselta, että jo keskiajalla on tultu näin kauas ja palattu takaisinkin, vaikka matka on ollut mennen tullen täynnä vaaroja.

Muista suomalaisista Prahassa vuosisatojen takaa tiedän hakkapeliititat, jotka olen aikaisemminkin tässä blogissa maininnut. Kuvittelen usein, miltä Kaarlen silta on näyttänyt, kun sillä ovat suomalaiset riehuneet. Tämän raatihuoneen hienoine kelloineen saivat juutalaiset omaan kortteliinsa 30-vuotisen sodan päätteeksi. Miksikö heille tuo kunnia suotiin, normaalistihan heitä vainottiin? Siksi, että he olivat urheasti puolustautuneet joen toiselta rannalta läpi yrittäviä ruotsalaisjoukkoja vastaan, ja siellä seassahan ne hakkapeliitatkin olivat. Olen tämän raatihuoneen ennenkin kuvannut ja tänne blogiini pistänyt, mutta menköön sekin kertauksen vuoksi uudestaan.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Nürnbergin mutkainen tie

 Runotorstain aihe on suklaa
http://runoruno.vuodatus.net/

Kauppakeskuksessa minulla 
pakkomaistatetaan pääsiäiskonvehti.
Saan pitkän selostuksen 
sen ominaisuuksista
- vielä kun ymmärtäisinkin.

# # #


Eilen sain kansallisarkistosta sähköpostia saksaksi. En ymmärtänyt siitä suoraan sanottuna oikein yhtään mitään, vaikka olen saksaa muka yliopistossakin lukenut. Eikä ymmärtänyt mieskään, jolla on ollut saksa pääaineena yliopistossa. Jotakin siinä kuitenkin oli Nürnbergin asiakirjoista, joita olin yrittänyt tilata. Eipä auttanut muuta kuin mennä paikan päälle tiedustelemaan. Kävi ilmi, että nuo oikeudenkäynnin paperit olivat saapuneet Prahaan 1950-luvulla ja 1960-luvulla ne sitten luetteloitiin tarkemmin. Niinpä se luettelo, josta olin tilannut, olikin vanhentunut ja minun pitäisi tehdä haku uudestaan siitä uudemmasta ja tarkemmasta luettelosta.

No eipä siinä muuten mitään, mutta asiakirjojen numerointi oli erittäin sekava. Niitä oli luetteloitu kahdella eri tavalla; päivämäärän ja niihin viittaavien ihmisten mukaisesti. Lisäksi piti tietää, mikä prosessi oli kyseessä (taas yksi uusi numero) jotta saa tilattua juuri oikeat laatikot. Arkiston amanuenssikaan ei ensin sitä ymmärtänyt, mutta yhdessä selvittelimme, että miten tuo logiikka oikein menee. Lopulta sen keksimme. Ilmeisesti Nürnbergin papereita ei ole kovinkaan usein tilailtu, kun se näin mahdottoman hankalaa on ja kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään.

Eipä siinä muu auttanut kuin ottaa luettelot käteen ja täyttää uusi tilauslappu ja toivoa, että paperit nyt viimeinkin löytyisivät. Sain käytyä vain yhden prosessin puoliväliin saakka. On se ollut valtava oikeudenkäynti, kun pelkästään tsekkejä koskevia prosesseja on ollut kymmeniä ja jokaisesta on tuotettu monta laatikollista paperia. Todistajia tuhansia, paljon syytettyjä ja rikosten uhreja. Ei sitä voi edes kuvitella, millaisen jäljen nuo tapahtumat ja niiden jälkiselvittely ovat vaikuttaneet kansaan.

Pelkästään Adolf Hitleristä on tässä yhdessä prosessissa tekstiä näin monta sivullista luetteloita. Huomatkaa, että paperi on ohuenohutta, joten tässä on sivuja noin viisitoista. Lisäksi kyseessä on tosiaan vain luettelo niistä asiakirjoista, joissa Hitler mainitaan tavalla tai toisella. Kyllä täällä tosiaan tutkimista riittää jokaiselle, joka haluaa vain tarttua toimeen.


Tänäään on ollut hyvin kesäinen päivä, taas sellainen toukokuun lopun tunnelma. Syreenit tuoksuvat, mutta se tuntuu minusta epätodelliselta, sillä illalla on jo kovin pimeää. Amerikkalainen naapuri ja vuokraisäntämme joivat olutta puutarhatuoleilla ja paransivat maailmaa. Olen ihan varma, ettei vuokraisäntä ymmärtänyt jenkin puheista puoliakaan, mutta tulipahan silti maailma parannetuksi.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Austenová? Janssonová? Mitä ihmettä?

Eilen jo sivusinkin tätä feminiinistä sukunimen -ová-päätettä. Tsekeillä on kummallinen vimma laittaa tuo pääte silloinkin, kun kyseessä on ulkomaalaiset nimet. Täällä on jopa sellainen laki, että jos tsekkinainen menee naimisiin Tsekin tasavallassa, on -ová-pääte pakollinen, vaikka menisi ulkomaalaisen kanssa naimisiin ja muuttaisi saman tien ulkomaille. Tai vaikka asuisi siellä jo, mutta haluaisi solmia avioliiton kotimaassaan.

Suomalaista tällainen tietysti ihmetyttää, meillähän saa vaikka itse keksiä itselleen sukunimen, kunhan se on hyvien tapojen rajoissa. Jotenkin vielä ymmärrän oman tradition vaalimisen omien kansalaisten kesken, mutta kun heillä on vimma peukaloida niitäkin nimiä, joihin se pääte ei muuten kuulu. Minunkin sukunimeen sitä joskus tungetaan, enkä jaksa siitä valittaa, vaikka se toki ärsyttää.


On ihan mukavaa, että muumisarjakuvia käännetään englanniksi, mutta ei ole Tove Janssonkaan säästynyt nimenpeukaloinnilta. No, miksipä olisi, kun vaikkapa venäläinen nimi Tihonova vääntyy muotoon Tihonovova. Eihän se mitään merkkaa, jos jotkut muut slaavit ovat sinne sen -ovansa jo laittaneet.


Kun nyt suomalaiset otin puheeksi, niin kerron tässä välissä sen, että ympäri itäistä Eurooppaa kiertää sellainen käsitys, että Suomessa saa ostaa alkoholia vain kerran viikossa, oletettavasti maanantaina. Tämän minulle kertoi kasvohoitoa tehdessään se venäläinen kosmetologi, joka on asunut Tallinnassa.

Tänään sain hommat loppuun kansallismuseon arkistossa. Tällä haavaa ei sinne ole enää asiaa, ehkä joskus toiste vielä siellä käyn tarkentamassa jotakin hakua. Sääli, siellä oli sympaattinen ilmapiiri ja opin paljon tsekkiä, kun ei paljon kukaan osannut muita kieliä. Hyvästi jääköön myös virkailijan koira...

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Miss Suomi ei luovuta


Luulin, että tämä on toiseksiviimeinen päiväni sota-arkiston kuvakokoelmissa. Ehdin olla siitä jo helpottunut, ettei tarvitse enää mennä kolkkoon ja huonokuntoiseen taloon. Ylläoleva on muuten viimeinkin kuva arkiston käytävällä olevista tulvan tuhoamista materiaaleista. Ehkä niistä vielä lukukelpoisia tulee, toivotaan ainakin.

Ehdin tavallaan olla jo vähän haikeissakin tunnelmissa, enää vain yhden kerran raskaastiaseistettu vartija huutaisi kopista minut nähdessään "Miss Finland, Miss Finland". Ei sellaista joka päivä tapahdukaan. Enää ei käytäisi kuin korkeintaan yhden kerran keskustelu siitä, miten jonkun keskimmäinen nimi voi olla Kaarina. Yksi vartijoista on nimittäin sitä mieltä, että hän ei suostu kirjoittamaan sitä kahdella a:lla. Ja kyllähän nyt naisen nimi on -ová-päätteinen, ei hän suostu muulla lailla sukunimeäni kirjoittamaan kuin tuolla päätteellä.

Haikeuteni oli kuitenkin täysin turhaa. Kun kerroin arkistonhoitajalle, että tulen vielä yhden kerran katsomaan nuo loput kuvat, hän oli suorastaan huolissaan. Hänellä kun on vielä ainakin 30 laatikollista kuvia, joita en ole vielä nähnyt. Jokaisessa laatikossa on noin 500 kuvaa.On niin länsiliittoutuneiden kuin venäläistenkin kuvia, on kuvia saksalaisista sotavangeista, kuvia suurin piirtein kaikilta toisen maailmansodan sotakentiltä Euroopasta.Tsekit ovat olleet siellä sun täällä sotimassa, joten kuviakin sitten on. Pitänee tehdä tänne uusi reissu, useampikin sellainen, tämä varmistui minulle nyt. Urakka on melkoinen, mutta ei sitä nyt voi keskenkään jättää, kun kerran aloitettu on.

Tämän päivän mielenkiintoisinta antia oli Plzenin kaupungista otetut kuvat niistä päivistä, kun amerikkalaiset saapuivat. Plzenistä on noin tunnin bussimatka Prahaan, niin lähellä ne jenkit olivat, mutta kuitenkin niin kaukana... Tässä kuitenkin näytteeksi muutama kuva noilta toiveikkailta päiviltä.





Myös pakolaishallituksen ministeri Ján Masaryk oli saapunut Britanniasta Plzeniin. En voinut kuin huokaista syvään surusta, koska kyllähän amerikkalaiset jo tässä vaiheessa demarkaatiolinjan tiesivät.



Tässäpä kai arkistokäynnin päällimmäisin ja bloginlukijoita eniten kiinnostava anti. Niin, ja mitä tulee tietokoneeseeni, niin Cesky Servis antoi minulle seurantakoodin, jolla voin katsoa, miten korjaus edistyy. Perjantaina voi kuulemma soittaa ja kysyä tarkemmin, silloin pitäisi tulla varaosakuorma ja minunkin koneeni varaosa samalla. Eivät nähneet, mikä osa pitää vaihtaa, mutta perjantaina ehkä tiedetään. Siihen asti mennään varakoneella ja lepsulla tsekin ortografialla, mistä pahoitteluni tarkkasilmäisille lukijoille.

Ruokaa fyysiseen nälkään ja kulttuurinnälkään

Joskus tämän maan epäloogisuus vain mykistää. Päätin käydä kokeilemassa tuota viereisen talon ravintolaa, jonne ei ole tullut aikaisemmin mentyä, ehkä se vain on liian lähellä. Katsoin listaa oven vieressä, totesin hinnat kohtuullisiksi. Nälkä oli ja pyykit pyörivät pesutuvalla, lisäksi vähän kiire konserttiin, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Sain ilmaistua itseni kutakuinkin, että haluaisin syödä. Minulle annettiin englannkielinen lista, minkä voisi kuvitella olevan äkkiseltään ystävällinen ele, mutta siinä ei ollutkaan kaikkia ruokia. 

Oli vain ruuat sen tsekkilistan kalleimmasta päästä ja sitten tämä paikallinen erikoisuus, paistettu juusto. En yksinkertaisesti jaksanut ruveta selvittelemään, että miksi ei kaikkia ruokia ole englanninkielisellä listalla. Otin sitten vain sen paistetun juuston, joka oli tällä kertaa täytetty kinkulla. Ei se nyt mitään suurinta herkkua ole, mutta kai täällä pitää syödä maan tavalla. Sai siinä sentään hyvät keitetyt perunat mukana ja vähän kasviksiakin. Tsekkilistalla oli paitsi edullisempia annoksia, myös karhunlihaa, jota ei näköjään kielitaidottomille tarjotakaan. 

Ilma oli sen verran lämmin, että istuin ulos. Pöytiä oli laitettu isolle pihalle, kastanja puidenvarjoon. Luulen, että tuossa on ravintola ollut jo pitkään, en usko, että asumalähiöön on muuten vain jätetty jollekin tontille isoja puita, tai mahdollisesti istutettu niitä. Tuo ravintola se on kokenut tämän korttelin tuskat ja ilot puiden iästä päätellen usean vuosikymmenen ajan. Viereisessä pöydässä istui pari hyvin nuorennäköistä poikaa juomassa olutta. Mietin pitkään, että mahtavatko olla täysi-ikäisiä, näyttivät aivan 16-vuotiailta. Olen kuullut, ettei täällä olla niin auringontarkkoja noista ikärajoista, joten syytä epäilyyn on. Olen iloinen siitä, ettei tuo ole minun ongelmani kuitenkaan. Täytyypä tulla toistekin, ensi kerralla vaadin tsekkilistan, ties vaikka kokeilisin, miltä karhunliha maistuu.

Illalla sitten konserttiin vanhaankaupunkiin, kirkkoon nimeltä Sálvatorská, joka on 1600-luvulta, ei siis täkäläisittäin mitenkään vanha. Konsertti oli rakennettu Albert Schweitzerin elämän ympärille. Kukaan ei oikein osannut selittä minulle, miksi. Mikään juhlavuosi ei ainakaan ole kyseessä. Musiikki oli pääasiassa Bachia ja afrikkalaista hengellistä musiikkia. Ihan toimiva kokonaisuus, esiintyjät hyvätasoisia. Kirkko oli melkein täynnä.

Muistakaapa muuten, että jos pääsiäisviikolla ei hanki itselleen jotakin uutta, niin karitsa kakkaa päälle. Näin tietää vanha kansa täällä päin. Ja kansahan ainakin joidenkin optimistien mielestä tietää asiat aina parhaiten. Tämä lammas ja vuohi oli tuotu ihmettelemään Tasavallan aukion meininkiä. 

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Hieman Tsekin politiikasta ja keväisistä päivistä

Kun nyt on Suomessa vaalipäiväkin, niin voisin muutaman sanan mainita täkäläisestä politiikasta. Tsekin presidenttihän on tällä hetkellä Václav Klaus, joka paikallisten käsityksen mukaan on enemmän tai vähemmän päästänsä sekaisin. Hän on esimerkiksi vähätellyt samettivallankumouksen merkitystä ja siinä samassa vanhaa kilpailijaansa, Václav Havelia. Havel on melko vaatimaton luonne, mutta jopa hänellä on välillä kuppi kaatunut yli Klausin järjettömyyksiä kuunnellessa.Toki Klaus on myös ilmastonmuutosskeptikko, sehän on tietyissä piireissä kovasti muotia. Ja kun parlamentissa on pohdittu tupakkalakia, on Klaus ollut samaan aikaan käymässä tupakkatehtaan avajaisissa. Tämä on paikallisten mukaan hänelle tyypillistä käytöstä. Uskollinen lukijani Pipsa ilahdutti minua jo kommenttilaatikossaan tällä videolla, mutta laitetaan nyt vaalien kunniaksi se tänne vielä kerran näkösälle. Näin toimitaan siis täällä Tsekissä.

http://www.youtube.com/watch?v=lFPH8rNEQd4

Tänään olen ajatellut sitä, kuinka joukkoliikennevälineissä syntyy pieniä tarinoita, jotka omalla tavallaan kuvastavat tätä kaupunkia. Tässä teille pari sellaista, kuluneen viikon aikana metrossa tapahtunutta.

Alkuiltapäivän metro oli varsin tyhjä, pääsin istumaan ja lähelläni seisoi tyttö ison koiran kanssa. Ihastelin kaunista koiraa, täällä olen nähnyt paljon mukavia ja hyvinkasvatettuja koiria. Siinä se nukkui rauhassa koiranuntaan, kunnes se yhtäkkiä nousi istumaan, puklasi keltaiset oksennukset pitkin lattiaa ja jatkoi sitten uniaan.

Rupesin katselemaan poispäin ja miettimään, mitä reittiä kulkisin kun nousen ulos metrosta. Muut eivät toimi niin kuin minä, vaan monikin ojentaa tytölle paperia. Yhteisvoimin pyyhkivät oksennuksen. Joku silittelee koiraa ja juttelee sille.

Näin sunnuntaisin luulisi, että metrot olisivat varsin tyhjiä, mutta kun ne kulkevat sen verran harvoin, ovat ne aina täynnä. Olin juuri ostanut Palladiumin kirjakaupasta suurimman mahdollisen tsekki-englanti-tsekki-sanakirjan. Matkalla metroon paperikassin hihna oli tietysti katkennut eikä kirja mahtunut olkalaukkuuni mitenkään. Kannoin sitä käsivarsien päällä ja kyllä se painoikin.

Tietenkään en päässyt istumaan, ja kun paikka vapautui, siihen tunki kyselemättä ulkomaalaisennäköinen tyttö, jolla oli niin paljon hiushuolia, että piti muotoilutuotteita suihkutella metromatkan aikana. Musiikki soi todella lujaa, pitäähän kaikkien kuulla hänen valitsemaansa loistavaa musiikkia. Tytön vieressä istuva täti mulkoili, hänkin selvästi paheksui sitä, että minun oli pakko seistä sen julmetunpainavan sanakirjan kanssa.

Yhdellä asemalla vapautui toinen penkki, mutta kun huomasin, että hyvin iäkäs pariskunta tulee metroon, en viitsinyt mennä istumaan. Mitä tekee tyttö? Hän nousee heti ja  antaa paikkansa vanhuksille. Pariskunta alkaa jutella hänen kanssaan, kysyvät ensin, puhuuko hän tsekkiä. Tyttö vastaa sujuvalla tsekillä. Täti ei enää mulkoile, vaan hymyilee, eikä minunkaan kantamukseni tunnu enää niin painavalta, sanojahan ne vain ovat, 685 000 kappaletta. Lähtiessä hymyilen tytölle, hän hymyilee takaisin.

Kun nousen rullaportaita ylös, samaan suuntaan pyrkii sokea mies. Hänen käteensä tarttuu nuori nainen, kuljen heidän takanaan suojatielle asti. Siinä vaiheessa sokea sanoo osaavansa tästä eteenpäin yksinkin. Heidän tiensä erkanevat. Kävelen bussipysäkille ja katselen ohikulkevia ihmisiä. Tunnen itseni hirvittävän nuoreksi ja hyväosaiseksi.

Loppuun vielä kuva jostakin sellaisesta, mitä en ite ole aiemmin missään nähnyt. Jolupuun tunnen, mutta tänäänpä näin Tasavallan aukiolla pääsiäispuun.

Novellini

Kirjoituskilpailuuni lähettämääni novellia on toivottu luettavaksi, joten tässä se tulee. Tehtävänanto oli, että tekstin pitää alkaa tuolla lauseella, joka on Elizabeth Bishopin runosta One Art. Muuten käsittelytapaa ei ollut rajattu.

A Present to Field Marshal Mannerheim

“The art of losing isn’t hard to master,” I thought when my mother gave me a brown package which I was supposed to take to Field Marshal Mannerheim.  Mannerheim is her great hero and she wanted to give him a present but she refused to take it to his palace herself because she was convinced Mannerheim would only speak Swedish. I did my best to make her believe that Mannerheim masters other languages as well, but it was all in vain.

So off I went, not fully understanding why I had to do this. Why didn’t I, for once, say no.  It would only do good to my mother to practice her Swedish, should Mannerheim speak it. The night was darkening and I walked on an empty street carrying the brown package.  Mannerheim’s castle was made of grey granite. I knocked on the heavy wooden door, which was painted dark brown, and soon the maid answered.
-You are very lucky, madam, Mannerheim is available right now, she said.

She led me through the castle. There were huge ball rooms and long corridors. Eventually, we reached a white wooden door. It was lighter and looked a lot more cheerful than the front door of the palace. The maid opened the door and led me in. Mannerheim himself was sitting there, on a divan.

There were two divans in the room and a tiny coffee table between them.  I sat on the other divan opposite Mannerheim.  I gave him the package. There was a pair of old trousers in the package. The trousers once belonged to my grandfather and they were made of  wool.  I felt so ashamed, there I was handing a pair of worn-out trousers to Field Marshal himself. Mannerheim treated his gift respectfully.
-    It is a great honour to receive a present from my home country after so many years, he said.
The maid brought us some tea and we drank it silently.

Suddenly I saw that Mannerheim’s face looked very bright. He was radiating and looked supernatural, very different than how he looks in photos.
-    I am a very old man already, he said.
-    Excuse me, sir, but is there any chance that you might be dead? I asked.
-    You know very well that I have been dead for many decades already.
His eyes were smiling. Then he got serious again and said:
-    When you go out, you will hear the echo of iron boots, but fear not. You will see them but they won’t see you.
The maid saw me to the front door and closed it behind me.

It had started to snow and as I  was climbing down the stairs I looked back. My own steps on the pure snow looked so lonely.  Suddenly I felt someone touching my hand. There was a gentleman with a high hat and round glasses standing beside me. What I hadn’t noticed before, was that I was wearing a long black coat with a hood.  We were two black figures, a strong contrast to the snow.  He said:
-    Madam, it is very dangerous out here.  Allow me to escort you.
I remembered Mannerheim’s words and knew I would be safe on my own.  I took two steps away from him saying:
-    Thank you for your kindness, but I must make this journey alone.
I didn’t see the gentleman any more. The street I chose was broad. It was so dark that I wasn’t sure at all whether I was going to the right direction but I followed my instinct and walked in the middle of the street. I  just went on, even though I soon heard what Mannerheim had just said, the echo of marching troops.

Soon I saw them, Germans. This is the Second World War, I thought. They came closer and closer but I just walked on. Mannerheim was right, they didn’t see me. I walked in the middle of them and they sang about a flower called Erika. There were thousands of them but they didn’t bother me in any way. While walking, I also heard other sounds of war. People shouting and screaming, German commands, shooting.  I just heard the war, didn’t see a thing because I was surrounded by the marching Germans.

It seemed this would never end, walking and listening to the war, but suddenly I saw no Germans any more and it was silent. I looked around and saw I had arrived at the market square of my home town.  It had snowed heavily there too, so the ploughmen were working busily to get the square clear before the market people arrive. The sun had just risen, giving its timid, yet powerful light to humankind.