lauantai 5. maaliskuuta 2011

Vaihteeksi turistina

Alkuun haluan sanoa kiitokset Riikalle joka vihjasi näistä ilmaisista kävelykierroksista. Suosittelen niitä lämpimästi jokaiselle Prahaan tulijalle. Aion myös ehdottomasti kokeilla vastaavaa muissakin Euroopan kaupungeissa. Tässä linkkiä niihin kävelykierroksiin, tiedoksi kiinnostuneille:

http://www.newpraguetours.com/daily-tours/new-prague-free-tour.html

Kierros oli erittäin hyvä ja asiantunteva. Minulle osui oppaaksi irlantilainen opettaja, joka on asunut täällä kolme vuotta. Hän muuten myös ylisteli suomalaista koululaitosta minulle, sanoi lukeneensa siitä paljon hyvää ja ihaili opettajien korkeaa arvostusta yhteiskunnassa. En ole koskaan osannut edes ajatella asiaa tuolta kannalta, että kuinka arvostettua työni on, mutta onhan se kiva, että joskus kuulee jotakin positiivista omasta maastaan. :)

Tuo kolmituntinen kävelykierros sai taas miettimään, keitä tšekit oikein ovat. Opin, että he ovat keksineet mm. piilolinssit, mikroaaltouunin ja tietenkin robotin, tuon kuuluisimman esimerkin. Ovathan he tekniikkaakin kehittäneet, samoin filosofiaa, laatukirjallisuuttakin täältä on aina tullut. Škodakin on nykyään hyvä auto, kun saavat sitä rauhassa kehittää, yhteistyössä saksalaisten kanssa. (Sana škoda muuten tarkoittaa vahinkoa, osoittaa aika hyvää itsetuntoa pitää tuo auton nimenä. Nimi tulee automallin kehittäjän, eli hra Škodan nimestä.)

Missään tapauksessa kyseessä ei ole siis tyhmä eikä saamaton kansa, päinvastoin, täällä sivistyksen arvostus on korkea. Sanoisin, että korkeampi kuin Suomessa. Mistä ihmeestä sitten johtuu se, että älykkäät ihmiset eivät saa systeemeitään järkeväksi? Miksi aina uuteen paikkaan mennessäni tuntuu ihan samalta kuin kävelisi suorilla päin tiiliseinää (tai epäloogisesti aukeavia täkäläisiä lasiovia, joista sain päähäni tällin tänään). Miksi tehdään hienoja keksintöjä ja luodaan uutta, mutta se sama luova ajattelu ei jalkaudu arjen tasolle?

En halua missään tapauksessa syytää tšekkejä siitä, millaisia kohtaloita he ovat käyneet läpi toisesta maailmansodasta samettivallankumoukseen. En voi verrata Suomea tähän maahan, koska me olemme syrjässä, he keskellä. En myöskään ikinä päästäisi suustani sitä, että pieni maa on itse syyllinen siihen, että suuret pitävät sitä pelinappulanaan. Hämmentyneenä vain opiskelen tämän maan lähimenneisyyttä ja joka kerta suustani pääsee: "Miten voi olla mahdollista?"

Kafka-museon pihassa on tällainen patsas. Nähdessäni patsaan ensimmäisen kerran pidin sitä äärimmäisen vastenmielisenä ja ihmettelin, miten näinkin kulturellit ihmiset viitsivät tällaista tehdä, saati sitten katsella pääkaupungissaan. Opas selitti tänään, että patsas symboloi tšekkien käsitystä siitä, mitä naapurimaat heille aina vaan tekevät. Nyt katson teosta aivan uusin silmin.


Aikaisemminkin olen maininnut, että Böömin ruhtinas Venceslaus on tšekeille hyvin tärkeä hahmo, ja hänen uskotaan auttavan kansaansa hädän hetkellä. Opas kylläkin vähän kyynisesti totesi, että eipä Venceslausta näkynyt natsien eikä kommunistien aikana. Sitä itsekin olen tällä viikolla ajatellut ja makustellut koko suojeluspyhimyksen merkitystä. Voisiko tällainen pyhimysmyytti omalla tavallaan vaikuttaa alitajuntaan sillä lailla, että jättäydytään kohtalon huomaan? Ikään kuin odotellaan puolitosissaan taivaallista interventiota, joka kääntää kaiken hyväksi. Toivottavasti kukaan ei nyt ymmärrä tätä niin, että luulisin heidän tosissaan vielä uskovan pyhän Venceslauksen olevan elossa, sillä haen tämän hahmon symbolista merkitystä.

Venceslauksen patsaallahan tšekit kokoontuivat samettivallankumouksen aikana. He toivat mukanaan avainnippuja, joita kilistelivät sen merkiksi, että mitkään lukot eivät heitä enää pidättele. Tässäkin erittäin kaunis, filosofinen tapa protestoida. Jotakin kansasta kertoo myös se, että he ovat pariinkin kertaan valinneet presidentiksi kirjailijan, Václav Havelin (Venceslauksen kaiman).

Kommunistien valtaantulosta 1940-luvun lopulla voi toisaalta osittain syyttää tšekkejä itseäänkin, sillä suuri osa kansasta uskoi lapsellisesti, että tämä aate voisi tuoda parannusta elämään. Yhtäkkiä he vain huomasivat, että venäläiset vetelevät naruja, käytännössä hallitsevat sekä poliittisia elimiä että armeijaa. Uskon kuitenkin, että Neuvostoliitto oli hyvänä apuna tässä varmistelemassa, että kansa osasi äänestää oikeaa vaihtoehtoa.

Tšekin kansallislaulu syntyi ennen itsenäistymistä, 1830-luvulla, eikä silloin tietenkään tiedetty etukäteen, että tästä tulee kansallislaulu. Laulu kysyy kaikessa yksinkertaisuudessaan: Missä on kotini? Olen oppaan kanssa samaa mieltä siitä, että tuo kysymys kuulostaa pikemminkin lauantai-iltana pubista palaavalta tšekiltä kuin kansallislaululta. Kaunis laulu se silti on, mielestäni siinä on vähän samaa henkeä kuin suomalaisessa kansallisessa heräämisessä.

http://www.youtube.com/watch?v=cPTwOZWnm6E

Missä on kotini on kyllä ihan hyvä kysymys, sillä täällä on ollut mahdollista asua elinaikanaan kuudessa eri maassa, vaikkei olisi kotikylästään ikinä poistunut: Itävalta-Unkarissa, ensimmäisessä Tšekkoslovakian tasavallassa, Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraatissa, toisessa Tšekkoslovakian tasavallassa, Tšekkoslovakian kansantasavallassa, kolmannessa Tšekkoslovakian tasavallassa ja Tšekin tasavallassa.

Tässä muuten kuva Prahan kubismi-museon seinästä. Pyhmiys on otettu paikalla olleesta vanhasta talosta, sillä se koettiin aikanaan niin tärkeäksi jättää omalle paikalleen. Siihen aikaan, kun ihmiset eivät osanneet lukea, he suunnistivat maamerkkien avulla, ja erilaiset pyhimysten kuvat toimivat juuri eräänlaisina karttapisteinä, joiden mukaan hakeuduttiin paikasta toiseen.  - Vaikkapa sinne kotiin, jos sen sijainti oli muuten sattunut unohtumaan.


Tässä puolestaan hyvin suosittu ja prahalaisten rakastama Franz Kafkan patsas. Siinä Kafka istuu näkymättömän miehen harteilla. Aihe perustuu Kafkan näkemään uneen, jossa näkymätön mies kulkee pitkin Prahan katuja, pelkkä takki on näkyvillä. Joskus kyllä tuntuu, että tuo ei välttämättä ole pelkkä uni, vaan voisi olla ihan totisinta totta, niin absurdeihin tilanteisiin täällä välillä joutuu.


Opas kertoi, että hän oli yhdelle ryhmälle sanonut, että suosituin tapa ottaa kuva tästä patsaasta on se, että mennään kaverin hartioiden päälle poseeraamaan. Joku tyttö oli sitten ymmärtänyt, että pitää kiivetä tuonne Kafkan hartioille. Oli ollut opas hätää kärsimässä, kun oli auttanut tyttöä alas sieltä Kafkan päältä.

Juutalaiskorttelista, eli Josefovista olen jo useastikin tarinoinut, mutta aina vaan palaan sinne. Niin tänäänkin. Opas kertoi, että yhteen synagogaan oli haluttu sodan jälkeen kirjoittaa kaikkien holocaustissa kuolleiden tšekinjuutalaisten nimet ja mahdollisesti muutakin tietoa, kuten syntymäajat. Olen tuolla itse asiassa käynytkin aikaisemmalla reissulla, mutta nimiseinän syntyhistoriaa en tiennyt. Työ aloitettiin heti sodan jälkeen ja se oli valtava urakka, koska mitään nimilistoja ei tietenkään missään ollut. Kaikki nimet saatiin lopulta seinille. Vuoden 1968 jälkeen alkoi venäläisiä hiertää kaikki kansallinen symboliikka, ja sillä perusteella tämäkin synagoga suljettiin "remontin takia". Vasta vuonna 1989 sinne taas päästiin, ja mitä olivat venäläiset tehneet? Maalanneet kaikki nimet peittoon!

Olen sanaton. No, urakka aloitettiin taas alusta, mikä oli tietysti vaikeampaa, koska holocaustista oli jo kulunut niin pitkä aika. Nimet saatiin taas seinälle, viimein. Yksi seinä jätettiin tyhjäksi, muistoksi venäläisten "remontista". Tuon nimiseinän merkitystä kuvaa se, että USA:n entinen ulkoministeri, Madeleine Albright, joka on itse asiassa Prahassa syntynyt vuonna 1937, tuli tutkimaan tätä seinää. Sieltä löytyi kolmen hänen sukulaisensa nimet, ja nuo nimet seinässä ovat ainoa asia, mikä sukulaisista on enää jäljellä.

Opastetulla kierroksella sain myös uutta tietoa niistä Terezínin lasten piirustuksista. Niistä saamme kiittää saksanjuutalaista opettajaa, joka myös oli tuolla leirillä. Hän varasti paperia, jotta lapset saisivat piirtää. Kun koitti lähtö Auschwitziin, tuo opettaja oli uhrannut oman matkalaukkunsa ja saanut jostakin myös toisen matkalaukun, saanut niihin mahtumaan 5000 piirrosta ja  haudannut ne maahan siinä toivossa, että ne vielä löydettäisiin. Nykyään nuo piirrokset on jaettu Terezíniin, Prahan synagogamuseoon, Auschwitziin ja Israeliin.

Juutalaiskortteli on muuten säilynyt Böömin ja Määrin valtakunnanprotektorin Reinhard Heydrichin, jota myös Prahan teurastajaksi kutsuttiin, "ansiosta". Monessa muussa kaupungissa, jossa natsit ovat hääränneet, on juutalaiskortteli tuhottu, mutta täällä se säilytettiin. Heydrichin kantava ajatus oli, että juutalaisten muisto ei saa koskaan unohtua kunnon saksalaisten mielestä, ja siksi Prahaan perustetaan Josefoviin museo, joka käsittelee juutalaisia ja heidän pahuuttaan.

Tässä juutalainen kello Josefovista, sen synagogan kulmalta, johon ne nimet on jo kahdesti kirjoitettu.


Heydrichin tappoi lopulta hänen oma rasisminsa. Häntä vastaan tehtiin salamurhaisku, joka ei sinällään vielä häntä tappanut. Himmlerin lääkärit tulivat häntä hoitamaan, mutta pätevinkään lääkäri ei auta, kun potilas tarvitsee verensiirron ja vain saksalainen veri kelpaa potilaalle. Arjalainen veri ei saapunut ajallaan, vaan verenmyrkytys tappoi Heydrichin. Hänen leskensä Lina solmi muuten lyhyen avioliiton suomalaisen kulttuuripersoonan Mauno Mannisen kanssa, tietää Wikipedia.

Kostoksi salamurhasta natsit sivumennen sanoen hävittivät yhden kokonaisen kaivoskylän, Lidicen. Kaikki yli 16-vuotiaat miehet tapettiin, naiset ja lapset päätyivät keskitysleirille. Sen jälkeen koko kylä poltettiin. Tässä pelon ilmapiirissä tšekit sitten halusivat kaikki näyttää, että he ainakin ovat saksalaishallinnon puolella. Pelko näkyy tuon ajan kuvista selvästi. Toivon saavani tuon ajan mielenosoituksista vielä kuvamateriaalia lähitulevaisuudessa.

Vasta siinä vaiheesa, kun Saksa oli jo käytännössä antautunut, Hitler tehnyt itsemurhan ja saksalaiset vetäytymässä, uskaltautuivat tšekit nousemaan vastarintaan. Heydrichin seuraaja, Karl Frank, oli tosin pelotellut prahalaisia, että pian on verta kadulla, jos nousette kapinaan. Ensin vastarintaan lähdettiin paljain käsin, mutta pian alettiin kaivella kättä pidempääkin. Selvästi moni oli varautunut ja odottanut oikeaa hetkeä. Eräs poliisi toi valtavat määrät käsikranaatteja. Kun tätä ihmeteltiin, hän kertoi varasteensa niitä saksalaisilta koko sodan ajan ja nyt niiden aika oli tullut.

Radiosta pyydettiin amerikkalaisia apuun, he olivat jo tosi lähellä, lähempänä kuin venäläiset. Mutta amerikkalaiset pysyivät demarkaatiolinjan omalla puolellaan. Taistelut prahalaisten ja saksalaisten välillä kadulla jatkuivat vaan. Lopulta Frank pyysi Prahan pormestaria neuvottelemaan kanssaan. Hän lupasi saksalaisten lähtevän, jos vain väki rauhoittuisi siksi aikaa. Pormestari ymmärsi tilanteensa ja suostui, muuten olisi saattanut olla pian  koko kaupunki  raunioina. Jonkin ajan kuluttua venäläiset tulivat "vapauttamaan" Prahaa. Prahalaiset itse kokivat kyllä vapautuneensa omin voimin, mutta kunnian tästä silti veivät venäläiset, tunnetuin seurauksin...

En voi muuta kuin yhtyä oppaan mielipiteeseen, että sekä tästä että piinallisesta kommunistihallinnosta selvinneelle Tšekin tasavallalle ei voi muuta toivoa kuin vapaata elämää tulevaisuudessakin. Sen toiveen sinetiksi vielä kuva Kaarlen sillasta, kun kevätpäivä nostaa usvaa Vltava-joesta.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Hudbaa bigbítin tahdissa ja texaskyt jalassa

On ollut materiaalin hankkiminen tällä viikolla hieman vastatuulessa. Milloin häviää tilaukset ja milloin ovat arkistot kiinni, kun niihin ennätän. Vaikka olin lähettänyt sota-arkistoon sähköpostia, että tulisin katselemaan kuvia, niin eivätpä laittaneet minulle kuittausta siitä, että perjantaisin koko arkisto on kylläkin kiinni. Täällä ei ole itsestäänselvästi tapana vastailla sähköpostiviesteihin, mikä on kyllä äärimmäisen ärsyttävä kansallinen erityispiirre.

Tällä kertaa sota-arkiston vartija ei ollut se sama joviaali monikielinen tyyppi, vaan täysin kielitaidoton tšekki. Onnekseni avainsanat alkavat olla hallussa, joten kommunikaatio onnistui. Hän sai välitettyä minulle tiedon, että perjantaisin arkistoon ei pääse. Lähdin sitten pikavauhtia puksuttamaan metrolla kohti kansallisarkistoa, eli toiselle puolelle kaupunkia. Siellä taas vartijat vain minun nähdessään sanovat toisilleen, että finka ja heilauttavat kättä. Niin kävi nytkin. Kaikilla muilla kansallisarkistossa kävijöillä on kulkukortti, jota he näyttävät vartijalle, paitsi finkalla. Miksi näin, sitä tiedä minä en. Tämä on taas näitä tämän maan lukemattomia ihmetyksen aiheita, mutta kun kortittomuudesta ei ole mitään haittaakaan, niin en tietenkään kysele mitään.

Kansallisarkiston lukusali kuitenkin oli mennyt jo puoliltapäivin kiinni, joten vesiperä tuli vedettyä sielläkin. Ennen tuota hukkareissua kävin uudessa bisnes-centerissä lounaalla, siis siinä sota-arkiston vieressä olevassa. Sinne on ilmeisesti ihan vastikään avattu tuollainen perus lounaspaikka. Ei ollut kallis, vaikka voisi kuvitella, että liikemiehiltä ja -naisilta nyhdetään enemmänkin. Valitsin annoksen sillä periaatteella, että ymmärsin sen sisältävän perunamuusia ja osasin sen kutakuinkin ääntää. Lopputulos oli porsaanfile ja muusi. Kasviksiakin olisi saanut, mutta ne olisi pitänyt punnita ja maksaa kilohinnan mukaan. Halvemmaksi tuli, kun ostin tänne kotiin vähän vihreää. Senkin arvoituksen haluaisin joskus ratkaista, että miksi syöminen on muuten melko edullista, mutta kasvikset maksavat suhteettoman paljon.

Kun en sinne sota-arkistoon päässyt, niin hiukan siinä katselin ympräilleni ja surukseni huomasin, että aika kurjaan kuntoon on päässyt tämä osa kaupunkia. Vaikka ollaan lähellä keskustaa, niin silti on paikat rempallaan. Tässä esimerkiksi kuvaa metroasemasta.


Sota-arkisto itsessään, tuo entinen invalidihotelli, on huonossa kunnossa. Koskee sekä sisä- että ulkopuolta.


Puistolle tehdään näköjään jotakin, toivottavasti itse rakennuksellekin pian. Viereisellä tontilla on tämä mainitsemani bisneskeskus. Se on vielä osittain kesken, eikä se ole varmaan valmiinakaan mikään kaunistus, mutta on se nyt vähän parannusta yleisilmapiiriin, mitä näillä kulmilla on.Tässä pieni näyte tuosta uudisrakentamisesta. Kontrasti metroasemaan ja sota-arkistoon on valtava, ainakin luonnossa.


Metroasemalla on myös taidetta. En tiedä, voiko jonkun taideteoksen tehtävä olla ihmisen masentaminen entisestään, mutta mielestäni tämä työ kyllä siinä onnistuu kiitettävästi.


Kun eivät arkistot auenneet, päätin mennä musiikkimuseoon katsomaan Beatles-näyttelyn. Musiikki ei muuten ole tšekiksi musik eikä music eikä edes muzika, vaan se on tietysti hudba. Älkää taaskaan kysykö sitä miksi-kysymystä. Tämä kieli nyt vaan välttelee lainasanoja, joten kai tuo jostakin omintakeisesta kantasanasta on johdettu.

Täytyy tunnustaa, että näyttely antoi paljon enemmän kuin osasin odottaa. Se oli rakennettu sosialismin ajan tšekkinuorten näkökulmasta. Prahan kevään aikana ja vähän sitä ennen populaarikulttuuriin suhtauduttiin Tšekkoslovkiassa hyvin sallivasti. Nuoret osasivat pelata kielipeliä, esimerkiksi ei puhuttu rock 'n' rollista, vaan sille kehitettiin sana bigbít, tai big beat. Discoja oli pienissäkin kaupungeissa ja disco-tanssi tuli jopa joidenkin tanssikoulujen ohjelmistoon, kaikkien klassisten tanssien sekaan. Discoista käytettiin kuitenkin nimitystä odpolední čaj, eli iltapäivätee.

Farkkuja ei tietenkään sosialistisissa maissa tarvittu, mutta nuoret tekivät niitä itse kaikista mahdollisista kankaista, jotka vain vähänkään farkkua muistuttivat. Näyttelyssä oli tuon ajan nuorisovaatteita, joita sai halutessaan kokeilla. Moni keski-ikäinen tuntui niitä hypistelevän. Näyttely tuntui yleensäkin vetävän paljon juuri 1960-luvun nuoria, ja monella heistä oli pala kurkussa... Tämän tapaisia "farkkuja" sen ajan nuoret käyttivät. Materiaali oli hyvin ohutta housukangasta, ei tuntunut farkulta lainkaan. Farkut muuten olivat sen ajan slangissa texasy.


Mitä sanoisitte tällaisesta menomekosta? Minusta tässä vatekappaleessa kulminoituu koko ajan ankeus, enkä ihmettele yhtään, että systeemi kaatui mahdottomuuteensa. Ketä nuorta ihmistä voi minään aikakautena ilahduttaa tällainen vaate?


Beatles oli täälläkin nuorten ehdoton idoli. Moni hankki suoraan sähkökitaran ja alkoi sillä opetella soittamista, ilman klassisen kitaran välivaihetta. Näyttelyn mukaan esimerkiksi  yksistään Brnossa oli 1960-luvulla yli sata aktiivista bigbít-ryhmää. Beatlesia kopioivilla bändeillä oli ajatuksena välittää länsimaista tunnelmaa. Paradoksi tässä on se, että kun kellään ei ollut omakohtaista kokemusta rautaesiripun toiselta puolelta,  rock ja rocklyriikat muotoutuivat omaleimaisiksi. Tämä tietysti loi uniikin pohjan tšekkiläiselle rock- ja pop-musiikille. Sähkökitaroita kuitenkin sai ja niitä tehtiinkin täällä, tässä muutama malliksi.


Seuraavassa kuvassa suurinpiirtein kokonaan näkyvä kaksikielinen basso (keskellä)  on Vlatislav Matoušekin itsensä tekemä. Hänestä tuli myöhemmin kansanmuusikko.


Sittemmin tuli tietysti Varsovan-liiton miehitys, ja sen myötä länsimaiseen musiikkiinkin alettiin suhtautua kielteisemmin. Paitsi levyjen ja aitojen farkkujen hankkiminen kiellettiin, kiinnitettiin huomiota myös muihin tärkeisiin asioihin. Esimerkiksi miesten hiustenpituuteen.Tähän astihan armeijamallinen tukka oli ollut ihanne ja normi, josta kukaan ei poikennut, mutta beatlemanian myötä oli moni nuori mies alkanut kasvattaa pitkää otsatukkaa.

Tukkamuodin suhteen otettiin tiukka linja. Pitkällä tukalla ei ollut asiaa paljon minnekään. Ei kouluihin, opiskelija-asuntoloihin, ravintoloihin, joukkoliikennevälineisiin, elokuvateattereihin. Ei saanut töitäkään, jos oli pitkä tukka. Yli tuhat tšekkimiestä sai miehityksen jälkeisinä vuosina sakot pitkästä tukasta, ja joidenkin tukka-asiaa puitiin myös oikeudessa. Siitä ei näyttely kertonut, millaisia tuomioita jaettiin.

Näyttelyssä pyöri propagandafilmi vuodelta 1974 koskien juuri nuorten miesten pitkää tukkaa. Tässä muutama otos filmistä, jossa meitä valistetaan siitä, mitä kaikkea pitkätukkaiset miehet tekevät.




Olen aina ollut sitä mieltä, että 1970-luvussa oli jotakin kummallista, ja minusta tämä propagandafilmi taas todistaa tunteeni oikeaksi. Kanssani sitä katseli muutama tšekkinuori, ja he nauroivat ihan samoissa kohdissa kuin minäkin, vaikken kielestä paljon ymmärtänytkään.

Ilmeisesti jotkut beatles-nuoret  myös oikeasti aiheuttivat järjestyshäiriöitä. Näyttelyssä mainittiin, että pitkätukkainen nuorisojengi oli tärvellyt joskus tuoleja Kotva-tavaratalon leffateatterissa. Silti ammutaan tykillä hyttystä, jos aletaan poliiseina valvoa hiusten mittaa ja sen perusteella yleistetään kaikkien nuorten käytös yhtä huonoksi.

Myös hippiliike oli rantautnut Tšekkoslovakiaan, mutta miehityksen jälkeinen hallinto tietysti kielsi myös sen toiminnan. Hipit yrittivät  käyttäytyä "rakentavasti" ja saada toiminnalleen oikeutusta järjestämällä mielenosoituksen USA:n suurlähetystön edessä Vietnamin sotaa vastaan. Silti he eivät saaneet lupaa toimia julkisesti. Hipeistä nyt voi olla montakin mieltä, mutta on se ollut ihmeellistä aikaa, ettei edes USA:ta vastustava ryhmä ole saanut toimia, ja syynä on ollut ulkonäkö ja musiikki.

Näyttelyssä myös todettiin, ettei vastapuolella, eli USA:ssakaan ihan nikottelematta Beatlesien touhuihin. Esimerkiksi tämä kuva levyn kannessa aiheutti kovan polemiikin, eikä levyä juurikaan ehditty myydä, ennen kuin tuo kansi kiellettiin. Mainittakoon, että vain Yoko Onon kuva oli viranomaisten mielestä "häiritsevä", ei itse John Lennonin niinkään... No, kukin päättäköön itse.


Tavallaan ymmärrän itäblokin viranomaisten kritiikin Beatlesia kohtaan, kyllähän he rikastuivat musiikillaan, ja sehän ei sosialistiseen ihanteeseen tietenkään sovi. Toisaalta soisin heille myös ymmärrystä, sillä tuon ajan Britanniaa hallitsi Labour-puolue, ja kiitos sen ajaman veropolitiikan, Beatlesien veroprosentti oli 90! Kielloista ja vastustuksesta huolimatta Tšekkoslovakian nuoret kuitenkin kuuntelivat Beatlesia. Radio Luxembourg soitti sitä ja tietysti muutakin sen ajan nuorisomusiikkia.

Jossakin vaiheessa viranomaiset antoivat luvan jonkinlaiselle Beatles-fanclubille. Se ei kuitenkaan saanut käyttää sanaakaan englantia, ja jokaisen jäsenen oli suoritettava vuosittain tietty tuntimäärä vapaaehtoistyötä valtiolle. (Oli pakko suorittaa vapaaehtoistyötä valtiolle, hmmm...) Toiminta oli tietysti hyvin rajoitettua ja jäseniäkin saatiin yhteensä vain noin 200, mutta tuo yhdistys teki näissä ahtaissa oloissa uraauurtavaa työtä. He saivat aikaan keskustelua musiikista ja he myös aloittivat musiikkitapahtumien perinteen tässä maassa. Samettivallankumouksen jälkeen tänne saatiin lopulta ihan "oikea" Beatles-fanclubi.

Lennonin kuoleman jälkeen, vuonna 1980, ilmestyi Prahaan yhdelle sen monista aukioista muistoseinä, jonne ihmiset jättivät suruviestejä idolinsa kuoleman johdosta. Tekstejä yritettiin maalata peittoon, mutta aina niitä vain tuli lisää. Tässä kuvassa on sitaatti seinän yhdestä tekstistä, vapaasti käännettynä: Teillä on Lenin, älkää viekö meiltä Lennoniakin.


Kaikki varmaan muistavat Lennonin hybriksen vallassa sanoneen, että Beatlesit ovat suositumpia kuin Jeesus. Muutama vuosi sitten kuuntelutin oppilailla Imaginea, ja kun mainitsin aluksi ihan ohi mennen vain, että kuunnellaan tämä Lennonin kappale, niin joku oppilas kysyi: "Kuka se Lennon oikein on?"

En tiedä, kuka on suurin, en myöskään ole itse kokenut alkuperäistä beatlemaniaa. Kuitenkin se, mitä koin tuossa näyttelyssä, oli aivan omaa luokkaansa. Se oli sekoitus hyväntuulisuutta ja surua, innostusta ja kiukkua. Moni keski-ikäinen katseli näyttelyä pitkään ja hartaasti, annoin heille tilaa, sillä heidän muistojaanhan ne ensisijaisesti ovat. "All you need is love", lauloi yksi nainen, osasi kaikki sanat ulkoa. Panen pääni pantiksi, että jos kysyisin häneltä kadulla tietä lähimpään ruokakauppaan, hän ei yhtäkkiä osaisi yhtään sanaa englantia. Ota näiden kielitaidosta sitten selvää...

Ehkä jotakin hyvin tšekkiläistä on tässä näyttelyjulisteessa, jossa leikitään beetle-sanalla.(= kovakuoriainen).


Toisaalta, ehkä kaikkeen mitä tähän blogiin  kirjoitan täytyy suhtautua varauksella. Niin ainakin tekisi hippijohtaja, ja tässä vielä loppuun hänen viisauttaan.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Kirjallisuudesta ja vähän arjestakin

Aloitetaan runotorstain haasteella, joka löytyy tämän linkin takaa: http://runoruno.vuodatus.net/

Elämäni murheineen
on piste
eikä sitäkään
- tähtisumussa.

Kun tuntuu,
että rusennun,
muistan loistavani
pistettä pienempänä
linnunradan huomassa.

* * *
Sain hyvää palvelua tänään Kotva-tavaratalon kellosepältä. Hän laittoi kelloni sekuntiviisarin paikoilleen veloituksetta. Neuvoi jopa liikkeen, jossa voin uusia rannekkeen, hänellä kun ei ollut sopivaa leveyttä valikoimassaan. Puhui vielä hyvää englantia. Kelloseppäkouluihin ei varmaan ihan typerykset pääse, joten kielitaito näytti olevan kohdallaan. Virkistävää kokea joskus hyvää palvelua ja kielitaitoa, monesti se jälkimmäinen uupuu, joskus molemmat.

Kun eilen pääsin niin hyvään alkuun, voisin tänään vielä vähän jatkaa kirjallisuus-aiheella. Muutama vuosi sitten täällä sattui sellainen  skandaali, että kansallisen kirjallisuuspalkinnon voitti kirja, jonka tekijän piti olla nuori vietnamilaissyntyinen tyttö, joka on asunut Tšekin tasavallassa, mutta opiskelee nykyään ulkomailla. Kukaan ei tuntunut tyttöä tuntevan, ei edes paikallinen vietnamilaisyhteisö. Tietenkään tyttö ei tullut palkintoa hakemaan, koska hän oli siellä ulkomailla opiskelemassa.

Sittemmin kävi ilmi, että kirjoittaja oli oikeasti joku ruma (meidän apulaisrehtorin käyttämä sana) keski-ikäinen mies. Ja soppa oli sitä myötä valmis. Mies oli yrittänyt saada käsikirjoituksiaan ensin läpi omana itsenään, mutta ketään ei ollut kiinnostanut. Heti, kun hän oli keksinyt itselleen nuoren aasialaisnaisen roolin, oli kustannussopimus syntynyt, samoin oli tullut mainetta ja kunniaa. Tietysti osa kriitikoista oli heti sitä mieltä, että tapahtui vääryys, kun arvostettu palkinto myönnettiin "tällaiselle ihmiselle". En nyt tuollaistakaan asennetta oikein ymmärrä, eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä, millainen ihminen kirjan on kirjoittanut, jos kyseessä on fiktio. Onhan salanimillä kirjoitettu sitten maailman sivu muutenkin. Tässä muuten lisätietoa kohusta, jos jotakuta kiinnostaa:
http://www.radio.cz/en/section/curraffrs/literary-fraud-as-vietnamese-teenage-writer-revealed-to-be-middle-aged-czech-man

Sivumennen sanoen, täkäläinen vietnamilaisyhteisö vaikuttaa melko suurelta, vaikka yleisesti ottaen täällä tuntuisi maahanmuuttajia olevan melko vähän. He pitävät tyypillisesti hedelmäkauppoja sekä pieniä elintarvikekioskeja, jotka ovat usein auki yömyöhään. Joskaan tässä ihan meidän nurkilla ei sellaista ole. Kauppojen huonoista aukioloistahan olen muistaakseni täällä joskus valitellut. Saa nähdä, johtaako vietnamilaisten ahkeruus samaan kuin mitä tapahtui New Yorkissa muutama kymmenen vuotta sitten. Siellähän tosiaan vietnamilaisten esimerkin innoittamana alkoivat muutkin pitää liikkeitään ympäri vuorokauden auki, ja nyt siellä pääsee niin kampaajalle ja selvännäkijälle kuin kirjakauppaankin vaikka keskellä yötä.

Vielä tuohon käännöskirjallisuuteen palatakseni, niin täällä oli luvallista kääntää sosialismin aikana amerikkalaista kirjallisuutta, kunhan se oli afro-amerikkalaista kirjallisuutta. Nimittäin mustathan olivat sorrettuja ja taistelivat siten pahaa kapitalistista systeemiä vastaan. Närkästystä käännöksissä herättivät luonnollisesti kirosanat ja slangi, heräsi kysymys, onko sellainen edes kirjallisuutta. Toki se myös todisti kapitalistisen maailman korruptoituneisuutta, että tällaista kieltä kaunokirjallisuudessa käytettiin.

Tätä ei toisaalta parane meidän naureskella, kyllähän Pentti Saarikosken käännös teoksesta Sieppari ruispellossa nousi samanlainen närkästys, joskaan ei poliittisista, vaan puhtaasti moraalisista syistä.

Päätän tämän päivän postauksen aihetta sivuten ensimmäisen merkittävän afroamerikkalaisen runoilijan teokseen. Syy on yksinkertaisesti se, että runo on minusta kaunis, ja nyt on runotorstai.

The Negro Speaks of Rivers

I've known rivers:
I've known rivers ancient as the world and older than the flow
of human blood in human veins.
My soul has grown deep like the rivers.
I bathed in the Euphrates when dawns were young.
I built my hut near the Congo and it lulled me to sleep.
I looked upon the Nile and raised the pyramids above it.
I heard the singing of the Mississippi when Abe Lincoln went
down to New Orleans, and I've seen its muddy bosom turn
all golden in the sunset.
I've known rivers:
Ancient, dusky rivers.
My soul has grown deep like rivers.

(Langston Hughes)

Keitä ne tšekit oikein on?

Tänään ajattelin taas vähän kertoilla Tšekistä joitakin satunnaisia havaintoja. Moni suomalainenhan tietää tästä maasta kutakuinkin sen, että ovat kovia jääkiekossa ja oluttuopin saa eurolla. Ennen aiheeseen menoa esitän kiitokset bookcrossing-ystävälleni L:lle mahtavasta yllätyspaketista, joka lievittää kyllä koti-ikävää. Oli tosi mukavaa nähdä paketti ovella odottamassa. Toinen kotoisa juttu tältä päivältä oli kaksi suomalaista teinityttöä ostarilla Chodovissa. Poikkesin itse vähän kiertelemään arkistoreissun jälkeen. Hassua, miten teinienkin puheita kuuntelee tarkasti, kun ei suomen sanaa muuten kuule.


Olen yrittänyt löytää syitä, miksi tietyssä mielessä tunnen oloni aika kotoisaksi täällä, välillä tunnelma on niin kuin suomalaisten seassa. Aikaisemminkin olen maininnut, että tšekit eivät pidä äänekkäistä ihmisistä. Myös monet ihmiset ovat vähän niin kuin suomalaisia olemukseltaan. Tietysti erojakin on, ovathan he toki slaavilainen kansa, mutta heissä on myös germaanista näköä. Samalla lailla suomalaisissakin on slaavilaisia ja skandinaavisia piirteitä. Oma tšekinopettajani kommentoi, että kun oli nähnyt minut ensimmäistä kertaa, hän ei ollut osannut ajatella, että tuossa nyt on se ulkomaalainen opiskelija, olen niin paikallisten näköinen, joten ehkä tässä omassa havainnossani samankaltaisuudesta voi jotakin perääkin olla. Tämä voisi selittää osittain myös sen, miksi ihmiset puhuvat minulle tšekkiä aivan automaattisesti.

Tietysti on paljon eroja, onhan näillä alueilla ollut ruhtinaskuntia, joten löytyy upeita linnoja ja vanhaa asutusta joka paikasta. Toisaalta Euroopan historian merkkitapahtumat ovat myös tuoneet tänne raakuuksia ihan toiseen malliin kuin mitä olemme Suomessa kokeneet. Tämä on se vanhan ja hienon kulttuurin synkempi kääntöpuoli.

Tšekkiläinen ruokakulttuuri ei  toisaalta sovi hienostelijoille, kuten vakilukijani ovat ehkä jo havainneet. Tänään esimerkiksi kansallisarkiston kuppilassa samassa pöydässä kanssani istui nainen, joka oli tilannut kaksi pitkää bratwurstin tyyppistä makkaraa sekä sämpylän sen kanssa. Lautasella oli myös suuri keko sinappia. Ajattelin, että tuollaista en kyllä söisi, mutta kun tuoksu kantautui nenääni, niin tulin kateelliseksi. Itse kun olin valinnut sämpylän, jonka välissä oli vähän juustoa, kurkkua ja tomaattia...

Yksi näitä asioita, joita melkein joka päivä ihmettelen, on se, että mitä ihmettä tekevät eri luukuilla nämä (useimmiten) naisihmiset, jotka eivät osaa edes alkeita mistään vieraasta kielestä. Oman vähäisen kokemukseni mukaan luukuilla olevat miehet osaavat paremmin vieraita kieliä, tai sitten tämä on vain sattumaa. Joskus tuntuu, että asiakaspalveluun oikein rekrytoidaan sitä kaikista heikoiten kieliä osaavaa kansanosaa. Ihan ydinkeskustassa voi vielä olla sellainen tunne, että hienostihan täällä englannilla pärjää, mutta kun matkustaa pari pysäkinväliä asumalähiöihin päin, niin maailma muuttuu ihan toisenlaiseksi.

Ja vaikka kielitaitoa sattuisikin olemaan, niin silti näillä luukuilla voi tapahtua ihan mitä tahansa. Tänään esimerkiksi kansallisarkisto oli hukannut tilaukseni. Onneksi minulla oli tilaamani aineiston tiedot muistissa, niin sain sen jätettyä uudelleen. Aikani kuluksi siinä sitten tungin itseni kansallisarkiston kuvakokoelmiin, eli tein sieltä tilauksen saman tien ensi tiistaille. Kun en päässyt lukemaan dokumentteja, niin jotakin hyödyllistä kuitenkin halusin tehdä. Toivottavasti ensi viikolla tilaukseni on tullut, ettei tule hukkareissua.

Arkistoissa tuntuu aina olevan se sama perusvire, että ensin ei otettaisi edes sisälle ja sanotaan, että tuskin meillä on sinulle mitään tarjottavaa. Sitten kuitenkin löytyy jotakin. Ehkä tässä kohtaa kielitaidottomuuteni on etu, sillä he eivät jaksa vieraalla kielellä taistella kanssani. Eilen kun juttelin sen totalitaaristen hallinon instituutin johtajan kanssa sota-arkistosta, niin hänellä oli sellainen kokemus, että sieltä kuvien tilaaminen kestää neljä kuukautta. Itselläni ei ollut mitään ongelmia nähdä haluamiani kuvia, kunhan vain ensin pääsin sen tyypillisen estelyn yli. Tarinan opetus on se, ettei koskaan kannata uskoa siihen, mitä muut sanovat, vaan käydä itse toteamassa tilanne. Joka paikassa olet kuitenkin henkilökunnan armoilla, ja he sanovat ihan mitä heitä sillä hetkellä sattuu huvittamaan.

Olenkin näiden kohtaamisten perusteella mietttinyt, että onko ulkomaalaisena vieraassa maassa eläminen aina pelkästään haitta. Vieraushan saattaa avata ovia, joita paikallinen ei välttämättä saisi auki. Tietysti se on vähän masentava ajatus, että byrokratia on niin raskasta, että täytyy väsyttää koneisto vaikkapa sitten vieraalla kielellä, jotta saa asian etenemään. Miksi ei sitä voisi kuitenkin nähdä myös etuna?

Totalitaaristen hallitusten tutkimuslaitoksesta puheenollen, olen vähän jututtanut ihmisiä ja kysellyt heidän mielipiteitään siitä, miksi tuo laitos vartioi itseään niin raskaasti. En ole saanut parempaa selitystä toistaiseksi kuin sen, minkä itse keksin, eli ääriryhmien pelko. Täällä kuulemma on uusnatseja, järjestäytyneitä sellaisia. Itse en  kuitenkaan ole nähnyt. Kukaan ei ole keksinyt mitään muuta syytä sille, että kun astun ovesta sisään, kaksi seinän kokoista vartijaa tulee seisomaan metrin päähän ja seuraamaan tilannetta. Kai se on varminta olla valppaana, koskaan ei voi tietää, kuka on ääriaineksen edustaja.

Suhtautuminen menneisyyteen tuntuu olevan täällä vieläkin vähän herkkää. Sen ymmärrän oikein hyvin, onhan se sitä Suomessakin. Muistan niin hyvin, kun Lappeenrannan Huhtiniemestä etsittiin niitä joukkohautoja, ja jotkut olivat ehdottomasti sitä mieltä, ettei tuollaisia asioita saa kaivella. Olin kuitenkin yllättynyt, kun kuulin, ettei monikaan paikallinen ole käynyt Terezínissä. Koulustakaan ei ole käyty. Tosin tuo paikka on vasta viime vuosina museoitu niin kiinnostavasti, että sinne kannattaa oppilasryhmiä viedä. Ehkä nykyään tämä asia on toisin, ja jatkossa menneisyyden ikäviä asioita voidaan käsitellä luontevammin.

Kirjallisuuteen täällä sen sijaan suhtaudutaan hyvin arvostavasti, paljon arvostavammin kuin Suomessa. Havaintojeni mukaan kääntäminen on varsin laajamittaista kumpaankin suuntaan. Ulkomaista kirjallisuutta siis tuotetaan tšekkien luettavaksi, ja toisaalta tšekkiläistä kirjallisuutta käännetään muille kielille. Omaa kirjallisuutta pidetään siis niin tärkeänä, että sitä halutaan viedä. No, onhan meilläkin esimerkiksi Oksanen ja Waltari, joita on käännetty, joten ehkä tässä asiassa ollaan tulossa samaan suuntaan. Käännöskirjallisuudelle on täällä tietysti paremmat markkinat siksikin, kun ihmisten kielitaito on mitä on...

Ehkä jotakin kertoo paikallisesta kulttuurista myös se, että Terry Pratchettin tšekintäjä  ei osannut puhua englantia, kun kääntäjäksi ryhtyi. Hän oli sosialismin aikana kuulunut scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastajiin ja oppinut englantia sitä kautta omatoimisesti. Nykyään kyseinen henkilö ehkä jo osaa puhuakin, mutta kun Pratchett tapasi kääntäjänsä ensimmäistä kertaa, ei hän ollut kovinkaan vakuuttunut tämän taidoista. Lukutilaisuudessa Pratchett kuitenkin havaitsi, että ihmiset nauroivat juuri oikeissa kohdissa käännöstä kuunnellessaan, mikä rauhoitti hänen mieltään.

Kaupungilla tänään kulkiessani ja kirjakauppoja kiertäessäni tuli mieleen, että täytyypä tänne kirjoittaa siitäkin, että monissa kirjakaupoissa hinta laitetaan varovasti lyijykynällä alku- tai loppusivulle. Minusta sekin on osa kirjan kunnioitusta, ettei haluta käyttää liimattavia hintalappuja. Toisaalta uskoni kirjan kunnioitukseen esineenä koki pienen romahduksen, kun näin yhden antikvariaatin oven vieressä muutaman laatikollisen kirjoja altistumassa lialle ja kosteudelle.



Kaiken kukkuraksi bongasin yhdestä noista laatikoista nobelistimme tšekinnöksen! Menin sisälle kirja kädessäni ja kysyin, mitä se maksaa. Ei kuulemma mitään, kun oli kerran laatikossa. Sanoin pelastavani tämän, koska se on kotimaastani. Kauppias pahoitteli kirjan kurjaa kohtaloa ja sanoi, ettei tuollainen 40 vuotta sitten suosittu kirja enää kiinnosta ketään. Sanoin ymmärtäväni sen oikein hyvin, mutta lupasin etsiä tälle yksilölle jossakin vaiheessa kodin.


Kivan näköinen antikvariaatti se oli myös sisältä päin.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Jan Palachin kanssa kävelyllä

Jan Palach, sinä vainoat minua. Omistin jo osan yhdestä bloggauksestani sinulle, mutta tänään viet minulta kokonaisen tekstin. Ehkä haluat sanoa jotakin, mikä on minulta jäänyt vielä huomaamatta. Nimittäin tänään, matkalla Totalitaaristen hallitusten instituuttiin, törmään kansallismuseon edessä maahan rakennettuun ristiin, jota en viikonloppuna edes huomannut, vaikka kuljin varmasti sen ohi. Ristillä on runsaasti kukkia. (Tässä muuten instituutin kotisivut kiinnostuneille: http://www.ustrcr.cz/en )


Pian vastaan tulee nuorehko mies, jonka arvelen osaavan englantia. Hän osoittautuu amerikkalaiseksi - erittäin fiksuksi tällä kertaa - ja hän kysyy, tunnenko tarinasi. Vastaan myöntävästi, ja hän kertoo, että tuolla kohdalla sytytit itsesi tuleen, ja siitä risti nyt merkkinä. Ihmettelen, että tuodaanko sinulle edelleen kukkia, ja mies kertoo niin tapahtuvan hänen havaintojensa mukaan joka päivä. Mies toteaa, että tuo muistomerkki on vähän epäonninen sikäli, että vaikka se on kaunis, ihmiset eivät aina tajua sen olevan muistomerkki, joten sen päällä seisoskellaan ja otetaan valokuvia. Muistakaa nyt kaikki Prahan-kävijät, Jan Palachin muistoristillä EI seisoskella!! Mies kertoo myös, että kun kävelen Václavin aukiota noin 50 metriä alaspäin, niin siinä kutakuinkin keskellä tuota pitkää mutta kapeaa aukiota on toinen Palachin muistomerkki. Päätän lähteä etsimään, olenhan muutenkin menossa tuohon suuntaan.

Etsin ja etsin, kävelen ainakin 200 metriä, eikä muistomerkkiäsi vaan löydy. Melkein puhun sinulle ääneen siitä, miten hankala on joskus löytää englantia osaavia ihmisiä täältä Prahasta. Kaupungin viheryksikön miehet trimmailevat aukion istutuksia, tiedän, että heiltä ei ainakaan kannata kysyä. Kerron sinulle muiston kotoa Turusta, kun olin työpäivän jälkeen kupposella Ascanilla, ja viereisessä pöydässä oli käynnissä kehityskeskustelu paikallisen viheryksikön työntekijän ja hänen pomonsa välillä. Työntekijä oli pieni hassunkurinen miekkonen ja pomo viisikymppinen rouva. Kun pomo kysyi, että miten kommunikaatio on sujunut, niin mies vastasi, että kyllähän sinä aina palautetta annat, mutta se on eri juttu, että otanko minä sitä kuuleviin korviinikaan. Vuoden kehityskohteeksi hän mainitsi, että hänen ehdotuksensa lastata peräkärry ensin täyteen risuja ennen kuin sitä lähdetään viemään mihinkään, oli mennyt läpi.

Naurat, tai ainakin hymyilet kanssani muistolleni. Erikoinen oli paikka pitää kehityskeskustelua, kun kuka tahansa voi sen kuulla, mutta ehkä kaupungin duunareita ei muuten saa tulemaan noihin pakollisiin tilaisuuksiin. Seuraavaksi vastaan tulee poliiseja, mutta tiedämme molemmat, ettei heiltä nyt ainakaan kannata mitään kysyä... Sitten huomaan nuoren tytön, jolla on kihara tukka ja kiva kevättakki. Arvaan ihan oikein, hän osaa aika hyvin englantia.

Tyttö kertoo tuntevansa tarinasi, mutta häpeäkseen ei tiedä, että täällä pitäisi olla muistomerkki. Sanon hänelle, että ei syytä nolostua, kukapa voisi tietää kaikkia nähtävyyksiä, vaikka kuinka olisi oma kotikaupunki. Jatkan etsimistä, kurkistelen jo puskienkin taakse. Olen jo poikkikadulla, jolla kirskuvat ratikat. Ohitse vilahtaa se numero, johon minun piti hypätä, mutta meneehän noita. Käännyn katsomaan museota ja mietin jo, että pitäisikö tässä luovuttaa.

Yhtäkkiä näen sen saman tytön, jota äsken jututin juoksevan minua vastaan. Hän huutaa: "Lady, lady!" Lähden tulemaan häntä kohti. "I found it", hän sanoo, kun kohtaamme. Kävelen hänen kanssaan muistomerkillesi. Sinä aikana tyttö kertoo opiskelevansa arkkitehdiksi. Ehkä tuolla alalla silmä harjaantuu näkemään erilaisia rakennelmia, tai sitten hänkin tuli uteliaaksi sinusta. Hän myös sanoo lähtevänsä perjantaina puoleksi vuodeksi USA:han töihin ja opiskelemaan englantia. Toivottelen hyvää matkaa ja melkein sanon hänelle, että sinäkin ilahdut tästä uutisesta.

Eipä tämä toinenkaan muistomerkkisi ole mahtipontinen. Sekin on maan tasossa ja siinä on myös kaimasi nimi, joka päätti mennä perässäsi, vaikket jäljittelijöitä itsellesi toivonutkaan.


Muistomerkkiä katselee kaksi keski-ikäistä miestä, yritän kunnioittaa heidän läsnäoloaan ja olla tunkematta kovinkaan lähelle kuvaamaan kaikkiea, mitä ihmiset ovat teille kahdelle tuoneet. Tämän kuitenkin kuvasin, yhdessä seppeleessä oli keskellä tällainen valokuva. Haluaisin tietää, mikä tarina kuvan taustalla on, mutta se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Kuva on tuotu äskettäin, se on täysin kuiva. Värimaailmaltaan tuo voisi olla otettu vaikka 1970-luvun Suomesta.



Kohta paikalle tulee saksalainen koululaisryhmä oppaineen. Oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa kylmän sodan muistomerkit, eikä nimesi sano heille mitään. Toivon, että joku heistä kuitenkin muistaisi nimesi tästä lähtien. Kun olen muistomerkillä viimein yksin, katson taas ylös, kohti Venceslauksen patsasta (tšekiksi Václav, siitä aukion nimi). Aina, kun tšekeille tapahtuu jotakin, he saapuvat tänne, pyhän Venceslauksen luo. Niin kuin samettivallankumouksenkin aikana. Kerrotaan, että tämä Böömin ruhtinas, sittemmin pyhimykseksi julistettu, piileksisi yhä ritareineen Blaník-vuoren sisällä ja olisi valmis sieltä tulemaan ja puolustamaan maataan.

Sinäkin, Jan Palach, tulit Venceslauksen luo hakemaan apua, näyttämään koko maailmalle, mitä maassasi nyt tapahtuu. Teit sen tietoisesti, sillä tunsit maasi historian sekä myytit ja symbolit. Nyt sinulle tuodaan kukkia tänne Venceslauksen jalkojen juuressa olevalle muistomerkille, toinen muistomerkkisi on pyhimyksen yläpuolella.


Tunnet ratikkareitit tässä kaupungissa paremmin kuin minä. Minä joudun vielä usein varmistamaan kysymällä, mihin suuntaan miltäkin puolen katua ratikka lähtee. Osaan kuitenkin jo aika hyvin seurata kartasta, missä ollaan menossa ja jäädä oikealla pysäkillä pois. Tänäänkin onnistun. Karttaani ei ole merkitty sitä katua, jolla tuo instituutti on, mutta kuin ihmeen kaupalla sekin löytyy helposti, ja merkkaan sen karttaani, jotta vastaisuudessakin löydän.

Ulko-ovella on tuttuun tapaan vahtikoppi. Siinä istuu nuori nainen, englannin kielen taitoinen, kuten kohta huomaan. Kun avaan oven, kuin tyhjästä paikalle ilmestyy kaksi kaapin kokoista vartijaa. Vaikka pelkoa ei saisi ikinä näyttää, niin minusta se varmasti näkyy. Vartijat pullistelevat yläkroppaansa ja tuijottavat minua. Totalitaarisista hallituksista ei näköjään ihan arkajalkojen kannata lähteä tietoa etsimään. Kun kerron asiaani, vartijat seisovat vierekkäin noin metrin päässä minusta, mutta tyttö antaa mitään kyselemättä kulkulupakortin ja taas sen säilytyslokeron avaimen.

Tuttuun tapaan hakeudun lukusaliin ja tuttuun tapaan siellä työskentelevä virkailija puhuu vain tšekkiä. Mutta toisaalta, tuttuun tapaan lukusalissa on historioitsija, joka osaa hyvin saksaa ja vähän englantia. Tällä kertaa nämä kaksi päättävät yksissä tuumin soittaa paikalle instituutin johtajan. Yritän estellä ja lupaan uskoa, että täällä ei sitten ehkä ole mitään minulle sopivaa materiaalia tällä hetkellä. He eivät kuitenkaan kuuntele, vaan haluavat auttaa.

 Instituutin johtaja saapuu pian, ja kohta hänen, historioitsijan ja minun välille syntyy vilkas keskustelu. Minulla on selviä kommunikaatiovaikeuksia saada heitä ymmärtämään, etten ole historioitsija, vaan pääaineeni on luova kirjoittaminen ja tutkin tarinoita. He eivät käsitä, että minun tapani rajata aihe ei perustu vuosilukuihin tai muihinkaan yksityiskohtiin tai seikkoihin, joita historioitsijat hakevat, vaan minua kiinnostavat tarinat, muistelmat ja niihin pohjautuva fiktiio. En ole ihan varma, pitävätkö he minua seinähulluna vai muuten vaan erikoisena, mutta tällä kertaa johtaja menee puhelimeen. Mieleeni tulevat jo vartijat, mutta tiedän pakenemisen olevan ihan turhaa. Sitten taas odotellaan.

Paikalle saapuu taas mies, ei kuitenkaan kumpikaan noista bodarivartijoista, vaan kohtalaisen hintelä, selvästi taas joku historioitsija. Hän osaa englantia ja kysyy rauhallisella äänellä: "What's the problem?" Selitän taas saman englanniksi, mitä olin yrittänyt juuri sanoa saksaksi. Viimeinkin saan asian kommunikoitua, ja minulle kerrotaan, että tämä arkisto on koottu sillä lailla, että tietoa voi hakea esimerkiksi henkilön, organisaation tai paikannimen mukaan. Heillä ei myöskään ole muistitietoa koottuna, vaan virallisempaa faktaa. Johtaja kehottaa minua rajaamaan ensin aiheeni ja tulemaan sitten takaisin, jos haluan jostakin spesifistä aiheesta hakea tietoa. Hän neuvoo minulle ystävällisesti taas uuden paikan mihin mennä tiedustelemaan, eli sotamuseon arkiston. Paikalle tullut englannintaitaja puolestaan sanoo, että varmasti nuo arkistot, joissa olen jo käynyt, ovat hyvä lähtökohta hakea ensin laaja-alaisesti tietoa, ja tänne instituuttiin voi tulla sitten etsimään, löytyisikö tarkennusta.

Lähtiessäni pois niitä kahta gorillaa ei näy, vain tyttö on paikallaan. En kuitenkaan uskalla valokuvata edes instituutin ovea, sen verran pelottavia olivat nuo vartijat, ja tullessanikin he ilmestyivät jostakin tyhjyydestä. Ratikka tulee pian, ja päätän toimia tšekkien tyyliin, mennä hakemaan neuvoa pyhältä Venceslaukselta. Siis Václavin aukiolla pois ratikasta ja syömään. Tutkin karttaa ja saamaani sotamuseon osoitetta. En saa selvää, millä julkisella sinne kannattaisi mennä, koska museo on näköjään jollakin kukkulalla. Niitähän Prahassa riittää. Päätän, etten tänään harhaile enempää, vaan kysyn myöhemmin paikallisilta kulkuohjeita.

Sen sijaan päätän käydä katsomassa kolmatta muistomerkkiäsi, laattaa Kaarlen yliopiston seinässä, filosofisen tiedekunnan oven vieressä. Se on tehty kuolinnaamiostasi, joka saatiin valmistettua kiireellä ja salaa, sillä salainen poliisi saattoi tulla ruumiskylmiöön millä hetkellä hyvänsä. Niin merkittävä ja poliittisesti vaarallinen tekosi oli.  Taiteilija on nimeltään Olbram Zoubek. Tällekin muistomerkille olet saanut kukkia. Jotenkin kasvokuvastasi voi aistia sen, että palanut olet, ja kärsinyt.


Uteliaana astun myös yliopistorakennuksen ovesta sisään. Siellä voi tuntea vanhan, ikiaikaisen tutkimuksen ilmapiirin. Sääli, ettet koskaan valmistunut täältä, itse antaisin aika paljon siitä, että saisin tutkinnon tällaisesta paikasta. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Iloisia nuoria juoksee portaita ylös ja alas. Kuuluu puhetta ja naurua.


Juoksen uusilla citylenkkareillani metroon, ehdin viime tipassa, ei tarvitse onneksi jäädä tylsästi odottelemaan. Näin sinäkin varmasti teit monta kertaa, tuosta filosofian rakennuksen nurkaltahan se metro kätevästi lähtee. Ostoskeskukset ovat sinulle varmasti ihmeellisiä paikkoja, minulle tällainen elämän välttämättömyys, mutta onneksi niitä on metroasemilla.

Kantaessani kauppakassia kotiin  mietin, miten eri arkistoissa suhtaudutaan eri tavalla. Tämänpäiväisessä oltiin hyvin kaavamaisia, kun taas kansallismuseon arkistossa oli luovaa ajattelua. Siellä saatiin heti ajatuksestani, keskeneräisestäkin kiinni ja alettiin etsiä sellaisia dokumentteja, jotka saattaisivat minua kiinnostaa. Ei sanottu, että heti pitäisi rajata yhteen tiettyyn aiheeseen. Samassa tajuan, miten olisin voinut päästä alkuun tuolla totalitaaristen hallintojen instituutissa. Potkaisen pikkukiveä, kun niin suututtaa, etten sitä tuossa tilanteessa keksinyt. Olisinhan voinut sanoa johtajalle, että etsin tietoa sinusta, Jan Palach.

PS
Jan Palachin haudasta tuli niin suosittu käyntikohde, että hänen ruumiinsa kaivettiin ylös ja tuhkattiin. Hänen tilalleen hautaan laskettiin joku prahalaisella vanhainkodilla kuollut tuntematon nainen. Uurna toimitettiin Janin äidille, joka sai vasta vuonna 1974 sirotella poikansa tuhkat paikalliselle hautausmaalle. Vuonna 1990 uurna palautettiin hautausmaalle, jonne hänet alunperin oli haudattu.

maanantai 28. helmikuuta 2011

Joku aina selvisikin

Vaikka olin juuri tänään päättänyt, etten kirjoita mistään synkistä aiheista, vaan yritän keksiä jotakin iloista, niin silti palaan vielä Terezíniin. Syy on se, että päivä sen jälkeen, kun kävin Terezínissä, eli viime lauantaina, kuoli yksi leiriltä selviytynyt, kirjailija Arnošt Lustig. Hän oli syntyjään prahalainen ja Prahaan hän palasi viimeisiksi elinvuosikseen. Hän selvisi Auschwitzista hengissä, isänsä menehtyi kaasukammioon. Lustigia oltiin kuljettamassa junalla Dachauhun, mutta hän onnistui pakenemaan, kun junaan osui amerikkalaisten pommi.

Vielä toisen kerran Lustig joutui pakenemaan, nimittäin Prahan kevään jälkeen, sillä hän oli kirjailijakonferenssissa vuonna 1967 luopunut kommunistisen puolueen jäsenkirjasta ja muutenkin kuulunut sosialistisen järjestelmän arvostelijoihin. Vuoden 1989 jälkeen Lustig kuitenkin asui osittain Prahassa, osittain Washington D.C.:ssä. Vuodesta 2003 hän asui pysyvästi Prahassa.

Lustigilta on käännetty suomeksi teokset Rukous Katarzyna Horowitzille ja Pimeydellä ei ole varjoa. Lustigin tuotantoa inspiroi usein, ehkä ei kovinkaan yllättävästi, natsien toimeenpanema kansanmurha. Hän on myös kahdeksas Franz Kafka -palkinnon saaja. Tšekkiläinen Franz Kafka -palkinto myönnetään aina jollekulle suvaitsevalle kirjailijalle, jonka tuotanto on sanomaltaan ajatonta, mutta samalla myös kertomus omasta aikakaudestaan.

(lähde: Wikipedia)

Toivotan kepeitä multia Lustigille ja samalla mietin, mitä hauskaa kuitenkin kirjoittaisin, kun tänään olin vähän sellaista suunnitellut. Kännykästäkin loppui akku tänään akku kesken päivän, joten en ehtinyt paljon kuvatakaan.

No, vaikkapa tällainen pieni hauskuus liityen tšekin kieleen. Monikko sanasta miehet on páni, ja sanasta naiset paní. Siinäpä ulkomaalainen miettii, jos wc:n oviin on keksitty valita juuri nämä sanat. Vielä en ole törmännyt moiseen, mutta kuvaan heti, jos näen. Opin tämän ensimmäisellä tšekin yksityistunnillani tänään. Oiken pätevä ja hyvä opettaja osui minulle, mihin olen todella tyytyväinen. Muistisäännöksi hän sanoi, että kun miehet on vahvempia ja heillä on valta, niin siitä muistat, että siinä sanassa on heittomerkki ensin, naisilla se tulee jäljessä. Kertookohan tuo kommentti kielen vai yhteiskunnan tasa-arvon ongelmista?

Arkistosta vielä pari hauskaa kuvaa. Tässä näette museorekisterissä olevan autoja, joilla turisteja huviajelutetaan. Ratti oikealla puolella, kuten Itävalta-Unkarissa oli tapana. Hitler sitten teki viisaan päätöksen ja vaihtoi liikenteen oikeanpuoleiseksi miehitettyään maan.


Tässä puolestaan kivaa paikallista arjen kulttuuria. Nän nätisti paketoidaan kirjat, aivan arkiseen satunnaispaperiin, vaikka yrittää sanoa myyjälle, että ihan omaan käyttöön tulevat. Samantapainen tyyli on muuten Turussa Brahen antikvariaatissa, mutta täällä se tehdään kauniimmin.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Ei koskaan sunnuntaisin

Aloitetaanpa blogi runotorstain haasteella, kun siihen vielä ehtii osallistumaan. Eli tämän viikon aiheena on "joku". http://runoruno.vuodatus.net/

 Terezín

"Talvi", sanoo krematorion vartija
tšekiksi
ja hytisee ohuessa takissaan.
"Talvi", toistan.

Kuljen rakennuksen päästä päähän
varoen
ja yritän tehdä itseni mahdollisimman pieneksi,
sillä jokaisen lattialaatan naarmussa
saattaa piileksiä joku.

Lämmitän kynttilää,
ja se lämmittää minua takaisin.

Kynttilät telineellä,
jolla ruumiit työnnettiin uuniin
muistuttavat,
että siinä ainakin vielä on
joku.

* * *
Josefov, eli juutalaiskortteli on muodostunut minulle mieluisammaksi kävelypaikaksi. Melkein joka päivä poikkean siellä, joskus jopa silloinkin, kun ei varsinaista asiaa edes ole. Aikaisemminkin olen maininnut sen kauniit jugend-talot ja synagogat, mutta vaikka samoja katuja talloo useanakin päivänä, aina huomaa jotakin uutta. Tänään kävelin Josefovin mutkaisia katuja Kaarlen sillalle vapauttamaan pari bookcrossing-kirjaa.

Arki-iltapäivisin silta on melko hiljainen, vaikka ainahan sillä kävelijöitä riittää. Nyt saan puikkelehtia ensin Josefovin kapeita kujia ja väistellä turisteja. Sillalle tullessani päätän kirjoittaa itselleni muistilapun: Ei Kaarlen sillalle sunnuntaisin. Oikeastaan koko kaupunginosaan ei kannattaisi tulla sunnuntaisin. Veikkaan, että tilanne on yhtä taskuvarkaiden juhlaa, koska tungos on niin suuri ja iso osa turisteista on ulkona kuin talonmies siitä, minne ovat menossa tai missä ylipäänsä edes ovat.


Kirjat kuitenkin sain vapautettua. Ainakin potentiaalisia lukijoita oli silta täynnä, joten toivotaan, että kirjoista myös kuullaan jotakin tulevaisuudessa.


Alkuperäinen suunnitelmani oli kävellä Kaarlensiltaa pitkin Pienelle puolelle, eli Malá Stranaan. Tungos on kuitenkin niin ärsyttävä ja katukauppa niin aggressiivista, että käännyn puolesa välissä siltaa takaisin Vanhaankaupunkiin päin. Ei, en halua, että piirrät minusta pilakuvan, en myöskään osta Praha-aiheisia boksereita. Ainoat, ketkä saavat lanttini, ovat pari kerjäläistä koirineen.

Vanhankaupunginaukiolla äkkään laatan, jossa kerrotaan, että tässä talossa kokoontuivat ystävykset Kafka, Brod ja Einstein. Ystävysten kohtalo oli jokaisella omansa. Kafka kuoli, Einstein pakeni USA:han ja Brod lähti rakentamaan juutalaisvaltioita Israeliin. Surullisena muistelen, että Kafka kuoli ilmeisesti lopun perin nälkään, kun nielu oli niin tulehtunut, ettei hän saanut enää ruokaa alas. Niinkin uusi keksintö on ravintoliuoksen ohjaaminen suoraan suoneen.


Päätän myös käydä Karhukadun Kafka -blogin innoittamana katsomassa Kafkan vanhaa kotitaloa, onhan se saman aukion reunalla. Kafkat asuivat monessakin eri osoitteessa Prahassa, mutta tässä talossa isä-Kafka piti sekatavarakauppaa. Nyt samassa liikehuoneistossa on Kafka-kirjakauppa, joka on erittäin laadukas ja käymisen arvoinen. http://karhunkadunkafka.blogspot.com/2011/02/palac-kinskych.html


Kirjakaupan ovella katselen silmät selällän ympärilleni. Näin mahtavassa ympäristössä Kafka sai elää ja liikkua päivittäin. Eihän tällaista asuinpaikkaa saa nykyään rahallakaan! Tässä näkymää talon luota vastakkaiselle puolelle toria.


Ja tässä.



Kirjakaupan seinällä on muutama historiallinen kuva Kafkan isän liikkeestä ja ympäristöstä muutenkin siltä ajalta.


Eikä ystävällinen kauppias pannut pahakseen, kun kysyin lupaa ottaa vähän yleiskuvaa kaupasta muutenkin.


Mukaan tarttui kirjanmerkkejä ja Myyrä-kirja kummitytölle. Myyrähän on tšekkiläisen animaattorin Zdeněk Milerin sosialismin aikana kehittelemä lasten piirroshahmo. Myyrää on haluttu tulkita sosialistiseksi hahmoksi, sillä se tarvitsee aina toisten apua eikä ole yksilösuorittaja. Minusta on kyllä hieman tikulla kaivettu tuokin poliittinen tulkinta. Myyrä nyt vain on yksi parhaimpia animaatioita, katsokaa vaikka tästä!
http://www.youtube.com/watch?v=tu3O5LuiBWk

Turisteihin törmäillen lähden vähän väljemmille vesille. Kun hieman poikkeaa valtakaduista, saakin kulkea ihan rauhassa. Tosin metroasemat ovat taas täynnä näitä tyyppejä, jotka jäävät liukuportaiden päähän taivastelemaan: "Olen tullut metroon, huisin jännää hei!" Mitä siitä, että keskusasemilla pitäisi muutaman sadan muun ihmisen päästä jatkamaan matkaansa. Mutta eiköhän se maanantai nämäkin ihmettelijät taas kaupungista pois vie.

Ottaisinko Kafkan osan? Asuinpaikan kyllä ottaisin, mutta jos samaan pakettiin tulisi ahdistus ja tuberkuloosi, niin sen arvoiseksi en katsoisi jugend-arkkitehtuurin keskellä elämistä. Kun asuinpaikkaakin tarkemmin miettii, niin jaksaisinko katsella ikkunastani, kun loputon virta turisteja löytää Prahan ihmeellisyyden yhä uudestaan ja uudestaan?