perjantai 18. helmikuuta 2011

Arkistot avautuvat, tai ainakin edes raottuvat

Väsymys on vallannut mieleni, joten tulin tämän päiväiseltä arkistoseikkailulta jo ajoissa kotiin. Olisi tietysti paljon näkemistä, monia paikkoja, joissa olen suunnitellut käyväni kävelemässä, mutta nyt oli niin hyinen ilmakin ja tämä väsymys päällä, niin enpä jaksanut. Tämä eri kielillä operoiminen syö energiaa, koskaan ei voi tietää, mitä kieltä missäkin uudessa paikassa tarvitaan. Päiväunetkaan eivät oikein luonnistaneet, mutta lepäsin kuitenkin vähän.

Tämänpäiväinen seikkailuni suuntautui kansallismuseon arkistoon, joka on eri paikassa kuin varsinainen kansallismuseo (jossa muuten myös pitäisi lähitulevaisuudessa käydä). Alla linkki museon sivuille.

http://www.nm.cz/?xSET=lang&xLANG=2

 Tähän arkistoon ei ollutkaan niin vaikea mennä kuin mitä minulla keskimääräisesti on ollut. Metron punaisella linjalla suoraan vain Nadraží Holešovice -asemalle, josta oli vain muutaman sadan metrin kävely arkistolle. Kieltämättä olin vähällä mennä ohi, koska en olisi ikinä uskonut, että kansallismuseon arkiston ovi voi olla tässä kunnossa.


Mutta sisään siitä vaan. Arkistovirkailijan saksa oli äärimmäisen heikkoa, mutta lukusalista tuli keski-ikäinen mies, joka sanoi olevansa historioitsija ja tarjoutui tulkkaamaan. Apu oli todella tervetullutta! Hän kertoi minulle, että täällä historioitsijan on pakko osata hyvin saksaa, muuten ei tule työstä mitään. Tässäkin arkistossa oltiin sitä mieltä, että tarinoita sodasta löytyy vain tšekiksi. Kaiken lisäksi sota-ajan materiaalit on heillä  jossakin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa isossa varastossa. Tässä vaiheessa taas kylmä hiki alkoi laskeutua iholle, että minne kauas joutuu vielä menemään, mutta virkailija kertoi, että heillä on silloin tällöin varastonoutoja, ja seuraava on maaliskuun 8. päivä. Ei siis muuta kuin luetteloita selaamaan.

Kohta minua tuli auttamaan toinen henkilökunnan jäsen, nuorehko mies, joka puhui hyvää saksaa. Vastoin virkailijan käsitystä, tästä arkistosta löytyikin materiaalia myös saksaksi ja englanniksi. Löytyi mm. dokumentteja koskien  länteen paenneita tšekkejä ja keskitysleirivankien kirjeenvaihtoa. Onkin mielenkiintoista päästä näitä lukemaan sitten maaliskuussa.

On myös mielenkiintoista, miten satunnaisia polkuja kulkemalla voi törmätä kiehtoviin asioihin.  Esimerkiksi tuo opettajan päiväkirja, josta aikaisemmin tällä viikolla bloggasin, löytyi sillä lailla, että valitsin pitkästä luettelosta hakuammunnalla juuri tämän dokumentin, koska siinä mainittiin Pankrác, joka on lähimmän metroasemani nimi. Ajattelin, että voisiko tämä liittyä jotenkin paikallishistoriaan, joten siksi tein valinnan. Tänään päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyin tältä historioitsijalta, että mahtaako Pankrácilla olla jokin rooli historiassa. Hän sanoi, että kyllä on aika suurikin rooli, koska siellä oli Gestapon vankila, jonne joutuivat kaikki kansallismieliset. Hän oli sitä mieltä, että jos tämän päiväkirjan kirjoittaja oli tšekinopettaja, niin varmasti on joutunut Pankráciin.

Kun saksaa paremmin taitava nuorempi virkailija kuuli minun kyselevän Pankrácista, hän paitsi näytti tuon vankilan sijainnin, myös toi taas uuden luettelon. Hän sanoi, että tässä on yhden filosofian professorin jäämistö, hän kuoli siellä Pankrácissa. Tällä lailla tarina jatkuu, ties mihin se vielä päätyykään! Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun nämä dokumentit tulevat varastosta!

Tässä arkistossa oli erikoinen tunnelma, ei lainkaan niin hiljaista kuin kansallisarkistossa. Ratikoita jyristi ohi parin minuutin välein ja liikenteen melu kantautui muutenkin voimakkaana sisälle asti. Välillä talo tärisi. Vakikävijät taitavat olla tuttuja keskenään, sillä he juttelivat toisinaan aika äänekkäästikin uusimmista löydöistään. Yhdellä virkailijoista oli koiranpentu, jonka hän jätti ilmeisesti ruokatunnin ajaksi muiden hoteisiin. Sitä sitten muut yrittivät saada pysymään vain rajatulla alueella, arvatkaapa onnistuiko.


Täällä koirat muutenkin kulkevat vapaina useammin kuin Suomessa, mutta se ero on suomalaisiin koiriin, että täkäläiset koirat on koulutettu. Ne eivät rieku miten sattuu, vaan seuraavat omistajaansa ja harvemmin piittaavat ohikulkijoista. Julkisissa liikennevälineissä ne kuitenkin on pidettävä kuitenkin kiinni ja kuonokoppa on pakollinen, vaikka olisi miten kiltti koira.

Sattui myös huvittava väärinkäsitys, kun minulle annettiin aluksi pukuhuoneen avain. Luulin, että jokainen saa sellaisen, vaikka ihmettelin vähän, että miksi säilytyslokerossa on sitten vielä erillinen lukkonsa. Taskuunihan minä sen avaimen laitoin, kun se minulle käteen annettiin.  Hetken päästä sitten joku tarvitsi sitä avainta, mutta  en sitä heti tajunnut. Kohta joku tuli mitä kohteliaimmin tiedustelemaan, että onkohan pukuhuoneen avain minulla. Tässä vaiheessa minulle hahmottui, että avain tietysti anettiin minulle siksi, jotta voin viedä laukkuni ja takkini sinne, mutta muuten sen paikka on ovenpielen naulassa.

Historioitsijaa sekä koiran toilailut, että avainepisodi huvittivat kovasti, vaikutti siltä, että hän oli hyvillään siitä, että ympärillä on tapahtumia mitä seurata. Kaikille ei tällainen työympäristö kuitenkaan sopisi. Kalustukseltaan tuo arkisto on jäänyt hieman menneille vuosikymmenille, kuten tästä kuvasta voitte todeta:


Jos tänne joku lukija sattuu eksymään, niin hän älköön suotta säikähtäkö, paitsi niitä ulko-oven graffiteja, myöskään tätä käytävää, johon ovi johtaa. Ei ole mikään luokseenkutsuva. Jonkun mielestä banaanilaatikot on hyvä tapa säilyttää satunnaista roinaa, ja käytävän päässä pilkottavat kalteritkin. Mukava täällä oli vierailla, tunnelma oli boheemi ja rento.



Mutta kuka niissä pölyisissä arkistoissa aina jaksaa istua? Varsinkaan perjantaisin!


Lopuksi vielä pari kuvaa asunnostani, sillä siitä on kyselty jonkin verran. Otin nämä kuvat keskiviikkona, kun siivooja oli juuri käynyt. Niin, täällä tosiaan siivotaan ja vaihdetaan lakanat kerran viikossa. Sellaiset palvelut kuuluvat täällä melko yleisesti lyhytaikaiseen huoneenvuokraukseen, eli kyseessä ei ole mikään huippuylellisyys. Minulle henkilökohtaisesti siivous on ekstrapalvelu, ei välttämättömyys, koska pohjoismaalaisena tartun itsekin moppiin aina kun on tarve, mutta kun se on maan tapa, niin olkoon sitten niin.


Ruokasalini pöydällä pitkän päivän jälkeinen myöhäisateria: patonki ja juoma.



Tässä taas kuvaa palatsini vastakkaisesta siivestä.


Ja viimeisenä keittiöni, jonne pitkän päivän iltana on juuri tuotu kassillinen ruokaa.

torstai 17. helmikuuta 2011

Kafkárna ja joulukarppi


 Aloitetaan runotorstailla tänään. Aiheena on "rieha".
http://runoruno.vuodatus.net/

Riehaan osallistuin
ja niin ilonen olin
ettei hymy sulanut poskilihaksista
ennen kuin vähän hieroin niitä.

Se tapahtui seuraavana aamuna
kun piti saada jo aamutee juotua
ja minä vain hymyilin kun
tee valui pitkin niitä nauravia poskia.

* * *
Olin valinnut torstaipäivälle kolme luentoa, mutta päätin, että osallistun jatkossa niistä vain kahdelle. Mediakurssi ja American poetry vaikuttivat hyödyllisiltä, kun taas Anglo-American literaturessa oli iso kasa kirjoja luettavana, mikä itsessään ei ole huono asia, mutta kun olin lukenut jo ne kirjat, niin koin, etten saa tuosta kurssista mitään uutta irti. Osan kirjoista olin jo lukenut moneen kertaan eri kursseille, joten motivaatio olisi tosiaan ollut nollassa.

Nämä kaksi kurssia, joille osallistun, tuntuvat ensivaikutelmaltaan hyviltä. Veroksun hieman täkäläistä tapaa pitää pikkukoe jokaisen luennon alussa edellisestä tekstistä. Ei tämä käytäntö ihan joka kurssilla ole, mutta nyt ainakin kahdella sellaisella, jolle osallistun. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä sellaisen kokeen pointtia yliopistotasolla, mutta olen täällä vähän sellaisella ok, whatever -asenteella niiden seikkojen suhteen, joita en käsitä.

Luennot loppuivat neljän maissa, minkä jälkeen lähdin uimaan.Ennätin olla jo ylpeä itsestäni, että osaan reitittää itseni yliopistolta uimalalle. Ensin pari pysäkkiä metrolla ja sitten ratikkaan. Pääsinkin siihen ratikkaan, johon olin suunnitellut meneväni, mutta uimalaa ei tullut vastaan. Ihmettelinkin jo, että eikö se jokiranta viimein ala, kun ei se niin kaukana ole siltä metroasemalta, jolla jäin pois. Päättärillä oli pakko tietysti poistua, ja kysyin sitten takaisin tullessa keski-ikäiseltä naiselta apua. Hän teki hoitoalan opintoja englanniksi (en tiedä, miksi), ja osasi englantia kohtalaisesti. Nainen sitten selitti, että tämän vuoden alusta tuo ratikka on vaihtanut reittiä, joten siksi et löytänyt. Hän neuvoi minulle missä jäädä pois ja mistä ne jokirannassa kulkevat ratikat lähtevät. Seuraavalla kerralla osaan - toivottavasti.

Uimalassa oli tänään vähän normaalia enemmän väkeä, mutta hyvin siellä mahtui uimaan. Kun olen löytänyt höyrysaunan, niin tuleehan sitä nyt sitten käytettyä, vaikken mikään varsinainen fani ole. Kun löysin höyrysaunan, samalla selvisi myös syy siihen kauheaan huminaan, joka pesutiloissa kuuluu, höyryntekokonehan sen aiheuttaa. Jossakin siellä ison rakennuksen uumenissa on "tavallinenkin" sauna, mutta kun se maksaa, en ole vieläkään kokeillut.  Mutta kyllä illasta tuli pitkä, vasta kahdeksan jälkeen olin kotona, kun piti tietysti taas ruokakaupan kautta tulla. Tässä kaupungissa siirtymisiin saa totisesti varata aikaa!

Varsinaisena aiheenani ajattelin tarinoida tänään hieman pidempään elämästä täällä Tšekin tasavallassa. Kuten tarkkaavaisimmat lukijat ovat ehkä huomanneet, byrokratia on täällä ihan omissa sfääreissään. Painajaismaiselle byrokratialle on oma tšekin kielinen terminsä, kafkárna. Olen kuullut jo mitä uskomattomimpia tarinoita siitä, mitä kafkárna käytännössä voi tarkoittaa. Se voi olla esimerkiksi sitä, että EU-kansalainen saa jostakin virkamiehen oikusta  tänne rekisteröidyttyään väliaikaisen oleskeluluvan, jonka kuitenkin mainitaan olevan "aina voimassa". Tai joku toinen voi saada pysyvän oleskeluluvan, johon kuitenkin on merkattu sen päättymispäivämäärä. Ei kai mikään ole aina voimassa, edes pysyvä oleskelulupa.

Tapasin eilen henkilön, britin, joka oli joutunut käyttämään asianajotoimistoa saadakseen rekisteröintiasiansa kuntoon. Tämän kuultuani päätin, että minä jätän tämän kyllä nyt täysin yliopiston huoleksi. Jos on niin vaikeaa, niin saa olla. Oikeastaan muuta merkitystä asialla ei ole kuin se, että jos täällä olisi pidempään ja haluaisi esimerkiksi rekisteröidä autonsa paikalliseen rekisteriin, niin silloin pitäisi olla osoittaa, että on rekisteröitynyt tänne asukkaaksi. Koiraakaan ei saa adoptoida, ellei ole pysyvää oleskelulupaa (määräaikainen, jonka sanotaan olevan voimassa ikuisesti, ei kelpaa), oikeudet ne on eläimilläkin.

Kuulemma moni ihminen täällä asuu virallisesti ihan jossakin muualla kuin missä oikeasti asuu. Väliaikaisen osoitteen ilmoittaminen on pelkkä lomakkeen täyttö, mutta pysyvän osoitteen muuttaminen on sellainen kafkárna, ettei sitä kukaan jaksa. Tämä tietysti ikävästi vaikuttaa esimerkiksi äänestyskäyttäytymiseen, koska henkilön äänestyspaikka voi olla toisella puolella maata eikä hän aina pääse sinne kansalaisvelvollisuutta täyttämään.

 Huvittavinta tässä koko rekisteröintiasiassa on se, että EU:n takia heillä ei ole mitään oikeutta edes myöntää enää oleskelulupia, mutta ilmeisesti Tšekin tasavalta ottaa EU:sta hyödyt irti, mutta kieltäytyy purkamasta omaa byrokratiaansa.

Autoista muuten puheen ollen, samainen britti ei ensin meinannut saada omaa autoasiaansa hoidettua, koska brittiautojahan tunnetusti ohjataan oikealta. Homma rupesi onnistumaan, kun joku automekaanikko vinkkasi, että hakemukseen täytyy laittaa joku tietty koodi, jota museorekisterin autot käyttävät. Täällä nimittäin oli vasemmanpuoleinen liikenne, kunnes Hitler teki sellaisista hömpötyksistä lopun yhdessä yössä tuossa joitakin vuosikymmeniä sitten. Koko Itävalta-Unkarissa on ollut aikanaan vasemmanpuoleinen liikenne, mutta siitä on luovuttu alue kerrallaan. Ruotsi ei käsittääkseni kuulunut Itävalta-Unkariin, mutta luopui tavasta manner-Euroopan viimeisenä, vasta vuonna 1967. Joka päivä oppii uutta.

Lisäksi olen kuullut riemastuttavia juttuja siitä, miten joulukarppi saattaa koetella naapurisopua. Täällä on sellainen tapa, että joulukala, karppi, ostetaan elävänä ja laitetaan kylpyammeeseen vielä syötettäväksi. Sitten joulupäivänä siitä tehdään ateria. Tosin jotkut eivät raaski syödä karppiaan, vaan vapauttavat sen Vltavaan, mistä biologit ja luonto eivät tykkää. Joskus karpin väliaikaiskoti, eli kylpyamme saattaa tulvia yli ja aiheuttaa vesivahinkoja naapurille. Niitä on sitten mukava setviä jouluviikolla! On se aina ihmeellistä, miten toisten tavat tuntuvat itselle vierailta. Minä en ainakaan haluaisi mitään kalaa kylpyammeeseeni asumaan, vaikka olisi mikä jouluperinne! Toiset puolestaan kauhistuvat meidän joulusilleistä tai -kinkusta. Maassa maan tavalla, kaiketi.

Tšekeillä on hyvin vakavamielinen suhtautuminen kieleensä. Olette varmaan huomanneet, miten mutkikas sen ortografia on kaikkine erikoismerkkeineen. Lainasanoja virallisesti karsastetaan, mutta kyllähän niitä puhekielessä tietysti on. Itselläni oppimiseen tuo kitkaa juuri tuo lainasanojen vähyys. Esiimerkiksi sana teatteri ei ole mitään sinne päinkään, vaan divadlo, ja keitto ei ole sopantapaista, vaan polévka. Venäjän kieli on huomattavasti paljon suvaitsevaisempi lainasanojen suhteen, mikä on itseäni helpottanut kielenoppimisessa erittäin paljon. Mutta mutta, sana kerrallaan sitä opitaan...

Siitäkään ei pidä liikaa riemastua, jos joku sana on helppo, kuten smetana, joka tarkoittaa kermaa, kuten sanassa smetanový jogurt (siinä sentään sanaliitossa toinen osa lainaa). Kuvassa näkyvässä annoksessa oleva kerma ei olekaan smetanaa, vaan siitä käytetään sanaa šlehačka, koska se on vispattua kermaa. Ihovoiteena kreemi on taas poikkeuksellisesi lainasana, eli krém.


Olen tainnut ennenkin vihjata, että turhia vokaaleita tämä kieli ei viljele, joskus ihan kokonaan ilman tullaan toimeen, kuten tässä tienviitassa:


Jos tšekin kieli  tuntuu kaiken kuulemasi jälkeen toivottoman vaikealta, niin ei pidä masentua. Pystyihän Pentti Saarikoskikin täällä käydessään oppimaan sitä ihan käytännön kautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä tämä kyltti tarkoittaa (olettaisin, että hänen näkemässään kyltissä oli pelkkä teksti), mutta sitten joku kiukkuinen täti-ihminen tuli kiskaisemaan häneltä tupakan pois suusta. 


Vielä vakavammaksi lopuksi muistokyltti vanhastakaupungista. Heijastun vähän niin kuin viikatemiehenä siihen mustassa takissani, mutta annoin sen kuitenkin jäädä noin.


keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Historian kätköistä

Aamulla porhalsin taas metrolla ja bussilla kansallisarkistoon. Sinne meneminen kestää täältä asunnoltani noin 50 minuuttia, ja tänään tuli testatuksi sekin, että arkistosta keskustaan menee aika tasan tunti. Tällä kertaa oli eri vahtimestari kuin eilen. Hän ei edes huomannut minua, kun tulin portista sisään, täytteli vain sudokua.

 Sain käteeni kaksi tilaamaani dokumenttia. Tartuin ensin paksumpaan, sillä se vaikutti lupaavammalta. Jos ihan rehellinen olen, niin valitsin tämän dokumentin sillä perusteella, että siinä mainittiin sana Pánkrac, joka on "minun" metroasemani nimi. En tiedä vielä, mihin tuo sana viittaa tässä dokumentissa, onko se yleis- vai erisnimi, mutta aion ottaa selvää. Tästä se arkistojen tutkiminen siis alkaa.


Dokumentti osoittautui tšekinkielenopettajan päiväkirjaksi ajalta, jolloin hän oli joutunut Gestapon hampaisiin. En ole vielä lukenut muuta kuin puolet silmäillen, mutta tässä vaiheessa näyttää siltä, että hänen "rikoksensa" olisi ollut kansallismielisyys - siis muunlainen kansallismielisyys kuin saksalaismielisyys. 



Tässä muistelmien etusivu.


Tässä näyte yhdestä sivusta. Opettaja on kirjoittanut muistelmansa kirjoituskoneella ja korjannut käsin virheensä sekä tehnyt lisäyksiä. En tiedä, miten hyvin se näkyy tässä kuvassa. Olisin voinut lukea tätä vaikka koko päivän, mutta kahdelta tajusin, että täytyy tehdä päätöksiä. Tilasin tästä itselleni kopion. Henkilökunta hoitaa monistamisen ja saan hakea valmiin kopion ensi viikolla. Lukeminen on helpompaa, kun on oma kopio, niin voi tehdä merkintöjäkin.

Kansallisarkistossa hurahtaa mukavasti kokonainen päivä. Eikä lounaallekaan tarvitse lähteä kauas, siellä on edullinen kanttiini, josta saa mm. eurolla soppaa. Jos on oikein pihi, voi ottaa omat eväät ja syödä niitä siihen varatulla alueella. Tässä tämän päivän keittoni, tyypillinen paikallinen soppa. Pinnalla on krutonkeja jotka olivat aika isoja. Hyvää oli.



Tästä kuvasta taas näkyy, kuinka kanttiinista voi ostaa vaikka pätkän makkaraa tai palan juustoa pahimpaan nälkään. Kun otin kuvaa, niin keittäjät kyselivät, että miksi tätä kuvaan. Kun kerroin, että Suomeen pitää näyttää, miten hyvin täällä syödään, niin olivat ilahtuneita. Kehuin tietysti myös keittoa heille.


Kansallisarkistosta lähdettyäni kiertelin vanhassakaupungissa hieman. Kävin taas jo tutuksi tulleessa antikvariaatissa ja ostin jonkun blogin kommentoijan kehuman kirjan Tarjoilin Englannin kuninkaalle. Sain myyjältä vinkkiä, mistä antiikkikaupoista kannattaisi kysellä vanhoja kirjeitä.


Jan Palachille 

Yhtenä tammikuisena päivänä vuonna 1969 saavut junalla kotkaupungistasi  Prahaan, tulet opiskelija-asuntoosi ja istut alas. Kirjoitat muutaman kirjeen ja lähdet viemään niitä postikonttoriin. Yhden kirjeen jätät salkkuusi. Suuntaat Wencesalus-aukion yläpäähän, lähelle kansallismuseota. Salkkusi jätät hieman kauemmas siitä mihin jäät seisomaan. Ensin olet ottanut samaisesta salkusta kaksi kanisterillista bensiiniä. 

Sekunin kuluttua, niin silminnäkijät ovat kertoneet, palat oranssina pallona. Kaadut maahan, kasvojasi kehystää tuhka, olet täynnä rakkuloita ja päänahkasi on karrella. Tuijotat ensin ympärillesi kertyneitä ihmisiä, sitten ummistat silmäsi.  Heräät kuitenkin vielä sairaalassa, jossa todetaan, ettei mitään ole tehtävissä. 85 % ihostasi on palanut. Elät vielä  joitakin päiviä. Toistelet hoitavalle lääkärillesi: "Kerro kaikille, miksi sen tein. Kerro kaikille." 

Teollesi tuli jäljittelijöitä, vaikka jäähyväiskirjeessäsi kiellät ketään seuraamasta sinua. Protestisi miehitystä vastaan ei muuta mitään. Kylmä sota jatkuu. Kuitenkin, kaksikymmentä vuotta myöhemmin samalla aukiolla nähdään opiskelijamielenosoitus, johon muutkin kuin opiskelijat yhtyvät. Tästä mielenosoituksesta kymmenen kuukauden päästä kommunismi on kaatunut kotimastasi.

Seison sinulle nimetyllä aukiolla. Japanilaisturistit tuijottavat minua pitkään, kamera olalla ja Praha-pipot päässä. Kypäräpäinen nuori mies katsoo myös kysyvästi, mutta ei onneksi kysy suoraan, mitä teen. Miten kertoisin heille, että ajattelen, missä nyt olisit, jos et olisi tehnyt mitä teit.

Opiskelit historiaa. Olisit jo eläkkeellä, ehkä tutkijan tai opettajan työstä. Ehkä olisit se vanha opettajamainen mies, joka tänään auttoi minua kansallisarkistossa, kun en osannut hyvin kommunikoida henkilökunnan kanssa. Juuri se, joka teki sukututkimusta. 

Tai ehkä olisit mennyt samettivallankumouksen jälkeen politiikkaan, olisit voinut olla vaikka Havelin oikea käsi. Tai ainakin paikallistasolla tärkeä hahmo, entinen toisinajattelija ja historioitsija. 

Toisaalta olisit voinut kuitenkin pudota rattailta, kun poliittinen muutos tapahtui. Saattaisit olla koditon ja nukkua ratikassa kaiket päivät, metroasemilla yöt. 

Tulisit ehkä minua vastaan ostoskeskuksessa, olisit se hidas ukkeli, joka ei osaa valita, ottaako kokojyvä- vai unikonsiemensämpylöitä, kun leipiä on korikaupalla joka marketissa. Tuijottaisit nuoret miehet antamaan sinulle paikan ratikassa. Käskisit brittituristeja pitämään pienempää suuta siinä samaisessa ratikassa. Silloin en kuitenkaan tietäisi nimeäsi.

Sinulta jäi näkemättä valmistuminen, työelämä ja kylmän sodan päättyminen. Jäi näkemättä eläkepäivät ja EU:n tuomat kommervenkit. Niitä et saanut, mutta sinulla on aukio Prahan vanhassakaupungissa sekä nimikkoasteroidi. En tiedä, kumpiko on suurempaa. Jos yhden asian sinun haluaisin tietävän, niin sen, että loppupeleissä tämä maailma on sinun laillasi ajattelevien, vaikka aina  en siihen itsekään jaksa uskoa.


 



tiistai 15. helmikuuta 2011

Yksi zmrzlina, kiitos! Vaikkei vielä niin lämmintä olekaan...

Joskus hyvänmielen tonttu voi paeta ihan jonkun tyhmän pikkuasian vuoksi. Tänään se tapahtui aamu-uinnille mennessä. Uimalassa täytyy lukosta maksaa 100 kruunun, eli noin 4 euron pantti. Lähtiessä pantin saa takaisin. Olin juuri maksanut pienellä rahalla uintimaksuni, joten lompakossani oli vain isoja seteleitä. Pienin oli kaksisatanen. Lukkoja vahtivat eläkeläismummot eivät pienistä stressaile, mutta kahdesta asiasta he eivät tingi. Ensimmäinen on se, että että jos on yli maksamansa ajan, joutuu pulittamaan lisämaksua; ja toinen on se, että pantti on tasan se satanen. Tätä sääntöä nyt sitten uhmasin ja yritin tarjota 200 korunan panttia, ei mennyt läpi, ei. Menkää rouva hyvä kassalle vaihtamaan pienemmäksi, jos ei teillä ole.

 Jaa että jonoon takaisin? Miksei näillä lukkovahdeilla ole omaa vaihtokassaa? Tuskin olen ensimmäinen, jolla ei ole tasarahaaa. Byrokratiaan lopullisesti hiiltyneenä aloin mielenosoituksellisesti laskea kolikoitani. Ja kas, sieltä löytyi kuin löytyikin satanen. Suurimmaksi osaksi tosin yhden ja kahden kruunun kolikoista koostuen, mutta silti, satanen! Tungin kolikkokasan mummelin käteen, ja hän alkoi tietysti laskea, että olinko antanut varmasti tasarahan. Olinhan minä. Mummolla oli pieni purtilo näille panttikolikoille. Sen hän otti jostakin vetolaatikostaan ja kätevästi roiskasi kolikot sinne.

Altaassa kuitenkin paha mieli haihtui, vaikka siellä oli taas nainen, johon olen törmännyt ennenkin. Hän ei väistele ketään ja ohittelee ihan mistä sattuu. Todella ärsyttävä tapa tällainen, mutta silti minulla oli mukavat fiilikset. Ilman lämpötila oli nollan vaiheilla ja vesi siinä vähän yli 26 astetta. Miellyttävä liikunta on paras tapa aloittaa uusi päivä.

Päivän varsinainen ohjelma oli aloittaa arkistoihin tutustuminen. Sen verran olen tämän kaupungin toimistoviidakossa seikkaillut, että arvelin kaupunginarkiston olevan paras paikka aloittaa. Syy on se, että heillä on mielestäni selkeimmät nettisivut. Niissä on jotenkin sellainen tervetulleeksi toivottava tunnelma.

http://www.ahmp.cz/eng/index.html

Arveluni osoittautui oikeaksi. Ovella oli vahtimestari, joka ei osannut yhtään mitään kieliä, vanha pappa kun oli. Hän kuitenkin ohjasi minut kahden mukavan naisen luo, joista toinen puhui hyvää englantia. Kehuin heidän sivujaan ja kerroin asiani, kertomukset sodasta kiinnostavat. Naiset ohjeistivat vahtimestarin antamaan minulle lokeron avaimen ja ohjaamaan lukusaliin.

Vein vaatteet ja repun lokeroon ja lähdin kohti lukusalin neuvontatiskiä. Siellä minua palveli nuorehko mies, joka myös oli avulias ja osasi hyvin englantia. Täytin hänelle kaavakkeen ja näytin passiani. Nyt minulla on vuoden verran voimassa oleva lupa käyttää heidän arkistoaan. Mies sanoi, että heillä on kyllä toisesta maailmansodasta juttua jonkin verran, mutta hän itse aloittaisi kyllä kansallisarkistosta ja sota-arkistosta.

Huokaisin syvään ja aloin jo päässäni pyörittää, että millähän metrolla tässä lähdetään taas seikkailemaan ja mihin. Mies ilmeisesti arvasi ajatukseni, koska hän käski minua olemaan hätäilemättä, kansallisarkisto on tässä samassa rakennuskompleksissa, vain toisella puolella. Hän myös sanoi, että sota-ajan valokuvat Prahasta voisivat olla minulle kiinnostavia,  joten niitä voitaisiin mahdollisesti jo ensi viikolla puuhata minulle näytille täältä kaupunginarkistosta. Tuosta asiasta minun pitää vielä lähettää sähköposti kuvakokoelman hoitajalle.

Ei muuta kun tavarat lokerosta ulos ja avain vahtimestarille, joka tuntui olevan pahoillaan, etten päässytkään tutkimaan heillä tässä vaiheessa mitään. Siitä hän oli jostain syystä iloisen oloinen, että olen Finka. Kipittelin sitten sinne kansallisarkiston ovelle, jota vartioi vähemmän joviaali vahtimestari. Hän osasi vähän englantia, sen verran, että sai sanottua, ettei kansallisarkistoon voi tulla vierailemaan. Intin takaisin, että kaupunginarkisto tuolla naapurissa kylläkin lähetti minut tänne, että miten niin ei voi vierailla. Siinä kohtaa hänen englantinsa loppui ja hän sanoi soittavansa kollegan paikalle. Mietin jo, että kantoapuako soittaa, vai mistä on kyse, mutta päätin, etten nyt karkuunkaan lähde.

Yllätykseksni kollega oli jonkinlainen arkistoamanuenssi, rauhallisen oloinen keski-ikäinen nainen, joka ei osannut englantia juurikaan, mutta saksaa sitäkin paremmin. Minunkin oli helppo puhua hänen kanssaan saksaa, kun arkistokieli oli hänellä hallussa. Nainen puisteli päätään ja sanoi, että hallinnollisia dokumentteja täältä löytyy saksaksi, mutta kaikki muistelmat, joita heillä on tallessa, ovat pääsääntöisesti tšekiksi. Lisäksi hakemista helpottaisi, jos hakisin jonkun tietyn henkilön muistelmia. Sanoi, että kova on haaste sinulla, mutta minä sanoin, että haluaisin edes yrittää. Sitten hänellä välähti ja hän sanoi, että on heillä vastarintaliikkeeseen kuuluneiden muistelmia vaikka kuinka paljon, niistä voisit olla kiinnostunut.

Taas sain viedä tavarani lokeroon, tällä kertaa tosin itse sain valita lokeron ja avain oli ovessa. Arkistoamanuenssi pyysi minua mitä ystävällisimmin tulemaan lukusaliin, näyttämään taas passini ja täyttämään lomakkeen sihteerin kanssa. Nyt minulla on luvat kunnossa kansallisarkistoonkin täksi vuodeksi.

Sain paksun pinkan dokumenttiluetteloita, joissa oli aina kukin muistelma numeroitu ja otsikoitu. Tšekiksi. Luettelot olivat sen näköisiä, ettei niitä ollut kukaan pitkiin aikoihin edes selaillut. Kävin yhden niistä läpi, se ei ollut ihan niin vaikeaa miltä kuulostaa ja mitä ajattelin. Jo muutaman avainsanan perusteella pystyin aika hyvin päättelemään, mikä on kiinnostavaa ja mikä ei. Tietysti tämä on myös arpapeliä, mutta niinhän se tiedonhaku aina on. Valitsin puolenkymmentä kiinnostavinta ensimmäisestä luettelosta ja tein niistä noutopyynnön. Enempää en jaksanut lukea itselleni vaikealla kielellä tänään. Tällaisen pöydän äärellä sitä jostain syystä tulee miettineeksi, että voisiko joskus ottaa itselleen vähän helpompia haasteita.


Huomaa valkoiset käsineet, jotka sain ottaa jopa mukaan. Niillä käsitellään dokumentteja. Huomaa myös sanakirjan muovisuoja. Ostin sen matkan varrelta, kun jotakin piti sanakirjalle tehdä. Se on kastunut jo niin monta kertaa ja kärsinyt ruhjomista. Kohta ei olisi kansia ollenkaan enää, ellen niitä suojaisi. Ei ole ihan sopivan kokoinen suojamuovi, mutta saa luvan nyt välttää.

Nuo vastarintaliikkeen tarinat kuulostivat niin houkuttelevilta, etten vaan voinut vastustaa kiusausta, vaikka haaste on suuri. Pakko niitä on ainakin vilkaista. Huomenna ne odottavat minua kansallisarkistossa. Ovimiestä varten sain lapun, jota näyttää. Hän ja hänen ovimieskaverinsa(?) iloisesti hyvästelivät minut, kun sitten muutamaa tuntia myöhemmin poistuin rakennuksesta.

Amanuenssi oli erittäin avulias, siitä hänelle täydet pisteet. Hän antoi minulle myös sota-arkiston ja kansallismuseon arkiston osoitteet.Viimeksi mainitussakin voisi hänen mukaansa olla jotakin sotamuistoihin liittyvää. Tässä muuten vielä vähän kuvaa kansallisarkiston lukusalista. Amanuenssi oikein kehui minulle, miten Tšekin tasavalta on yksi niitä harvoja maita maailmassa, jossa saa kuvata arkistoissa omalla kameralla. Kiiruhdin heti kehumaan takaisin, että Suomessakin saa. Hän oli siitä yllättynyt, että miten Suomessa saa, kun Saksassa ja Itävallassa ei missään tapauksessa saa. En tiedä, miten tuo pitäisi sitten tulkita. :)



Arkistokompleksiin pääsee julkisilla kulkuneuvoilla menemällä ensin metrolla Chodovin asemalle ja sieltä bussilla numero 115 Mestsky Archiv -kadun suuntaan. (Mistähän muuten moinen kadunnimi? :)) Sillä lailla pääsee melkein oven eteen. Chodovin metroasemalla on myös valtava ostoskeskus, paljon suurempi kuin tämä oma kotiostarini Pankrácin metroasemalla. Kävin vähän tutustumassa Chodovin ostariin iltapäivällä arkistovierailuni päätteeksi. Ihan kieliharjoittelumielessä ostin myös jäätelöä. Kyllä, niin tuossa kyltissä lukee - jäätelöä.



 Ja onnistuihan se, jäätelon osto. En ole koskaan syönyt yhtä hyvää tummaa suklaajäätelöä kuin tämä. Tumma = tmavý. Jostakin syystä nuo tšekin konsonantit vilistelevät silmissä tänään.


Taas kerran voisin palata siihen, miten suomen ja tšekin sanat muistuttavat joskus hämmästyttävästi ja minulle ainakin selittämättömästi toisiaan. Seuraavasta kuvasta näette sanan vaaka. Vaa'asta puheenollen, tänään huomasin jo kolmannen käytännön punnita vihanneksia. Ja sitä tämä kuva itse asiassa esittääkin, eli Suomesta tuttua itsepunnitustapaa. Kuulostaa varmaan aika pienestä asiasta vikisemiseltä, mutta yllättävän paljon se syö energiaa, kun kassalla vasta huomaa, että joo, nämä pitikin tässä kaupassa punnita muualla, mutta missähän se nyt tapahtuukaan.


Täällä elämistä helpottaa paljon se, jos edes vähän osaa kieltä. Englannilla pärjää ja ei pärjää, jos osaa saksaa päälle, pääsee jo aika pitkälle. Silti on aina toisten varassa, jos ei mitään pysty itse lukemaan. Huvitti vähän, kun tämän kyltin luin pitkään, että portvin, mutta ruokakauppahan se siinä, ei viinikauppa. Tänään opin montakin uutta sanaa, toivottavasti huomenna taas lisää.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Mikä ihmeen ruteeni?

Tänään oli ensimmäinen luento jolle osallistuin. Ensivaikutelma oli hieman sekava, koska opettaja ei oikein tiennyt, mitä kurssia hän olikaan tulossa opettamaan. Saimme lukusuunnitelmat, mutta ne olivat tšekiksi, joten amerikkalainen opettaja ei itsekään pystynyt niitä lukemaan. Joku opiskelija niitä sitten tulkkasi meille kielitaidottomille tiedoksi. En oikein ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa, että englannin kielellä toteutettavan opetuksen lukusuunnitelmaa ei voi muka englanniksi alunperin laatia.

Ensimmäinen kerta meni tutustumiseen, ja luimme yhden poliittisen puheen. Kurssin aiheena on siis amerikkalainen kulttuuri. Valitsin tämän kurssin siksi, että aihe kiinnosti, ehkä opin  jotakin. Tarkoitus on, että jokainen pitää pienen esitelmän jostakin aiheesta. Se, onko esitelmän pakko liittyä kurssin aiheisiin, vai saako sen pitää haluamastaan muusta aiheesta, jäi vielä avoimeksi. Toivon vaan, että opettajalla pysyy homma lapasessa, meitä on nimittäin kurssilla aika monta ja jokaisen pitäisi ehtiä pitämään esitys. Joka kerta on myös pikkukoe edelliskerran aiheesta.

Se täytyy sanoa, että opettaja oli hyvin joustava. Tämä on oikeastaan kanditason kurssi, mutta hän antaa minulle maisteritason suorituksen, jos kirjoitan esseen vielä päälle. Vaikuttaa siltä, että kun on pieni yliopisto, niin monistakin jutuista voidaan sopia aina opiskelijakohtaisesti, mikä on mukava asia.

Akatemia toimii käytöstä poistetun alakoulun tiloissa. Täällä on suljettu kouluja, koska väki vähenee. Tilat ovat minusta ihan  viihtyisät, nostalgisen koulumaiset.


Moni Akatemiassa vieraileva muistaa omat kouluaikansa tänne astuttuaan, ilmeisesti samalla formaatilla on ala-asteita rakennettu muuallkin. Esimerkiksi suuret ja painavat puuovet, joita ei jaksanut avata, tulevat monelle mieleen.Oven oikealla puolella on Akatemian logo.






Tällainen aika hauska tietokonenurkka on järjestetty opiskelijoille ylimpään kerrokseen, katonharjan kohdalle. Koneet tosin ovat aivan antiikkisia ja hitaita, mutta se taitaa olla yleinen ongelma täällä päin eri oppilaitoksissa.





Koko rakennuksesta on hankala ottaa kuvaa, mutta tässä näkymä yhdeltä nurkalta.




Tom of Finland on palannut Turkuun, kulttuuripääkaupunkivuoden näyttelyn muodossa, samoin Andy Warhol on palannut taiteen muodossa isiensä maahan, ainakin melkein. Warholin (alunperin Warhola) vanhemmat olivat kotoisin nykyisen Slovakian alueelta. He eivät tosin olleet slovakkeja vaan ruteeneja. Warhol lienee tunnetuin tämän pienen slaavilaisen kansan edustaja. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ruteeni  Warholia tosin kritisoitiin siitä, ettei hän tuonut etnistä taustaansa julkisesti esille, vaikka tiedettävästi osasi puhakin ruteenia ja puhui sitä äitinsä kanssa. Jotkut jopa epäilivät, että Warhol häpesi taustaansa.



Jos ei aina touhota etnisistä juuristaan, niin ei se nyt välttämättä tarkoita, että niitä häpeää. Toisaalta Warholista on sanottu, että hän oli maalaismaisella tavalla sivistynyt, ei niinkään kaupunkilaistyyppi. Itse hän ei halunnut sitoa itseään mihinkään ryhmään, minkä oikein hyvin ymmärrän, sillä pienet ympyrät ovat monesti myös ahtaita. Ilman Warholia ja hänen taidettaan en minäkään olisi ikinä kuullut koko ruteeneista yhtään mitään, joten siinä mielessä hän on kritiikistä huolimatta tehnyt suuren palveluksen kansalleen. Viittaukseni Tom of Finlandiin ei muuten ole ihan niin surkea aasinsilta kuin miltä se äkkiseltään kuulostaa, sillä Warhol oli hänen suuri ihailijansa.


Kävin E:n kanssa katsomassa Andy Warholin näyttelyn yhdessä vanhankaupungin galleriassa. Näyttely oli aika pieni, eikä siinä ollut esillä Warholin kuuluisimpia töitä, vaan pikemminkin niitä vähemmän esillä olleita. Kiva, sympaattinen näyttely silti, ja aivan ilmainen!






Jos Warholin tunnetummat työt kiinnostavat, niin tässä linkkiä:
http://www.google.fi/images?hl=fi&source=imghp&biw=1079&bih=554&q=andy+warhol&btnG=Etsi+kuvia&gbv=2&aq=f&aqi=g6&aql=&oq=

 Ruoka on täällä Tšekin tasavallassa hyvää, mutta mahdottoman raskasta. On possunlihaa ja ranskalaisia, kasviksia vähemmän. Nekin vähät on useimmiten kypsennetty. En tiedä, mitä olisi olla kasvissyöjä täällä. Tänään esittelen kasvisten merkitystä korostaakseni taas paprikan.Tällaisen punaisen yksilön tällä kertaa. Maku oli mieto, hieman kuitenkin voimakkaampi kuin suomalaisessa punaisessa paprikassa. Osa siitä meni vihersalaattiin, jonka juuri söin iltapalaksi.


Tänään on muuten ystävänpäivä. Sitä ei täälläkään sen erityisemmin juhlita, muuta kuin kaupallisessa mielessä toki. Kukka- ja suklaakauppiaat tekevät hyvän tilin. Muistan, että joskus etsin Suomessa kukkakauppaa kissojen ja koirien kanssa, ja pian huomasin, että ne tosiaan ovat vähentyneet. Täällä Prahassa ilmeisesti ostellaan runsaasti kukkia - muutenkin kuin ystävnpäivänä - sillä niitä myydään ihan joka nurkalla. Tässä hieman näytettä valikoimasta.


Ja se toinen ystävänpäivän teema, eli suklaa. Tässä tämänpäiväinen herkutteluni. Rullan muotoon taiteiltu keksi, jossa suklaapäällyste ja kreemiä sisällä (pienin annos mitä kahvilasta löytyi) sekä lasillinen teetä. Hintaa annoksella noin 1,5 euroa. Tämän myötä hyvää ystävänpäivää kaikille teille sinne koto-Suomeen!







sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Lunta sataa hiljalleen, mutta minä vain kierrän hautausmaata

Tänään päätin lähteä tutustumaan paikalliseen anglikaanikirkkoon, koska ajattelin, että siellä ainakin puhutaan englantia ja sieltä voisi löytää mielenkiintoisia tuttavuuksia. http://anglican.cz/ Mielestäni he hoitivat hommansa uuden ihmisen näkökulmasta tosi kivasti. Joku vanha setä tuli heti jututtamaan ja kyselemään, että mitä teen Prahassa, sanoi, että ehdottomasti täytyy tulla heidän tarjoamalleen sunnuntailounaalle. Heillä on joka sunnuntai tarjolla joko lounas tai kahvit, jotta ihmiset voisivat tutustua toisiinsa.

Sain käteeni jumalanpalveluksen ohjevihkosen, josta näki, mitä missäkin kohtaa pitää tehdä tai sanoa, ja tapahtuuko se istuen vai seisten. Vihkosta löytyi myös ohjeet ehtoolliselle. En ollut ennen anglikaanijumalanpalveluksessa käynytkään, se oli musiikillisesti ja muutenkin pirteämmän oloinen kuin luterilainen jumalanpalvelus. Vähemmän laahaava. Toisaalta ehkä papillakin oma osuutensa asiassa.

Lounalla juttelin paitsi papin kanssa, myös yhden englanninopettajan ja muutaman opiskelijan kanssa. Yllätyksekseni siis tuossa kirkossa käy hyvin monenikäistä ihmistä, ja paikalla on aina kuulemma vähintään kymmentä eri kansallisuutta.

Nykyäänhän  puhutaan paljon siitä, että mikä on kirkon visio ja missio. Jos kirkko ei sitä tiedä, miksi se on edes olemassa? Ainakin tällä kirkolla oli selvästi visio ja missio. He ovat sekä Prahaan tulevia ulkomaalaisia että paikallisia varten. Kirkko mm. avustaa paikallista turvakotia antamalla tavaraa lahjoituksina niille naisille, jotka ovat muuttamassa turvakodista pois ja aloittamassa uutta elämää. He myös sanoivat, että jos jotakin apua tarvitsee, niin he yleensä tuntevat jonkun, joka tietää asiasta ja osaa auttaa.

Anglikaanien tarjoamalta lounaalta lähdin paremmalla onnella uudelle juutalaiselle hautausmaalle. Ensin piti kuitenkin ostaa käsineet, kun sattuivat jäämään kotiin. Tänään nimittäin satoi lunta ja ilma oli muutenkin jäätävä. Kuulin yhdeltä anglikaanikirkon sedistä, että hän asuu Prahan ulkopuolella, ja siellä on edelleen lunta. Sitä oli tänne kai jonkin verran satanut, mutta Prahasta se on jo sulanut, koska täällä on hieman lämpimämpää kuin kaupungin ympäristössä. Tämä talvi on kuulemma ollut normaalia leudompi, mitä minun on tosi vaikea uskoa, lämmintä täällä ei nimittäin todellakaan ole. Tietystikään suomalaisena ei pitäisi valittaa...

Kävin käsineostoksilla vanhassa kunnon Kotva-tavaratalossa, joka on pärjännyt ihan mukavasti, vaikka ympärille on syntynyt valtavia kauppakeskuksia. http://www.pragueexperience.com/places.asp?PlaceID=690 On se tietysti sosialismin ajoista muuttunut, omat muistikuvani ovat 2000-luvun alusta, ja silloin se oli vielä vähän nuhjuinen, mutta nyt se näyttää jo varsin modernilta. Ehkä Kotvan menestyksen salaisuus onkin sen pienuudessa ja kotoisuudessa, ja siinä, että ihmiset ovat tottuneet siellä käymään. Siellä oli isot alennusmyynnit, joten en malttanut olla käymättä niitä läpi. Käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin yhdet polvisukat ja ne käsineet (ihan kirjaimellisesti). Sitten metrolla kohti hautausmaata.

Kafkan haudasta oli selkeä kyltti heti portilla. Perhe tietysti halusi hautakiveen tohtorin arvon, kun ei hänen tekstiensä taiteellista arvoa ymmärtänyt, mutta miksi ei kyltissä voisi sentään lukea "kirjailija"?



Hautausmaan tunnelma oli tietysti surumielinen, mutta myös erikoinen. Puissa ei ole vielä lehtiä, mutta ikivihreä muratti on vallannut kaikki paikat, jopa polut ja puiden rungot.


Harvaa hautaa hoitaa kukaan, holokaust on vienyt useimmat suvut unholaan. Joitakin sentään muistetaan, huomaa pieni punainen kynttilä yllä olevassa kuvassa. Hautausmaa on edelleen käytössä, joten tietysti uudemimmilla haudoilla riittää kävijöitä. Holokaustin jälkiä nämäkin, jotka esillä alla olevassa kuvassa, vinksalleen joutuneita kiviä, joita kukaan ei ole enää suoristamassa:



Mitenkään erityisten vilkasta tuonne hautaaminen ei  voi olla, sillä Tšekin tasavallan alueella asuu nykyään vain 4000 juutalaista, tietää Wikipedia.  Aika karua kertomaa on myös tämä luettelo täällä  ennen toista maailmansotaa eläneistä oppineista juutalaisista .
http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Czech_and_Slovak_Jews
Heidän mukanaan katosi mittaamaton määrä tietoa ja sivistystä, mikä itsessään on jo korvaamatonta, ihmishenkien menettämisestä nyt puhumattakaan. Mitähän Eurooppa olisi nyt, jos he olisivat saaneet elää? Hautausmaa on laaja, joten juutalaisia on ollut täällä aikanaan paljon.

Tällainen muistoseinä laattoineen kiersi hautausmaan aitana. Siinä oli mm. monille holokaustin uhreille oma tekstinsä. Juutalaisilla on tapana tuoda pieniä kiviä haudalle, niitä oli tämä muistoseinä täynnä. Tämän tavan varmaan teki parhaiten tutuksi Schindlerin lista -elokuvan loppukohtaus, jossa näyttelijät ja elossa olevat Schindlerin-juutalaiset toivat kukin kiven tämän juutalaisten pelastajan haudalle.


Siellä täällä näkyi myös vainosta selvinneiden hautoja, kuten tämä tässä. Kuva on osa sukuhaudan suuresta kivestä.

Sitten tullaankin jo Kafkan haudalle. Kirjailija saa kukkatervehdyksen Suomesta. Valitettavasti en ymmärtänyt kiveä ottaa mukaan tänne lähtiessäni. Moni muukin on Kafkaa muistanut. Hänen haudallaan on paitsi kukkia ja kiviä, myös viestejä ja pikkukolikoita.


Melkein Kafkan hautaa vastapäätä, siinä muistoseinässä, on laatta kiduttamalla tapettujen taiteilijoiden muistolle. Sekin laatta sai kukkatervehdykseni.


Poistuessani hautausmaalta oli yhä jäätävän kylmää ja lunta sateli hiljalleen. Kotvasta ostetut sormikkaat olivat tuiki tarpeelliset. Mietin, että siunattuja ovat he, jotka tänne ovat tulleet haudatuiksi. He joko ehtivät kuolla ennen holokaustia, jotenkin selvisivät siitä tai syntyivät sen jälkeen.