Joutsenen veljekset ja minä

Tämä päivä vierähti nopeasti Turun yliopiston kirjastossa. Lueskelin vanhaa tuttua Suomen Kuvalehteä ja lisäksi lehteä nimeltä Uusi Nainen vuodelta 1968. Tietysti haeskelin tietoa Tšekkoslovakian tilanteesta. Otin muistiin sivuja, jotka tulen myöhemmin kuvaamaan.

Tuo Uusi Nainen -lehti oli minulle uusi tuttavuus, se on jonkinlainen sosialistinen naistenlehti. Haeskelin sieltä Lieko Zachovalován tekstejä tai haastatteluja, koska niitä pitäisi tuosta lehdestä löytyä. Vuoden 1968 numeroissa niitä ei ainakaan ollut, ehkä niitä on vuosikerrassa 1969.

Valitettavasti ei ollut kameraa vielä mukana ja puhelimessakin oli akku melkein finaalissa, joten ei ole nyt mitään kuvamateriaalia tältä kirjastoreissulta. Myöhemmin laitan jotakin kuvaa tänne rekvisiitaksi.

Turun yliopiston kirjasto on muuten rakennettu Alaskan kultarahoilla. Kuulemma sellaiset Joutsenen veljekset lähtivät kullankaivuuseen ja lahjoittivat osan löytämästään kullasta yliopistolle, jotta saataisiin kirjasto. Lukusalissa istuessani mietin, mikä saa ihmisen lahjoittamaan työllä ja vaivalla hankkimansa kullan yliopistolle, varsinkaan, kun itsellä ei ole akateemista tutkintoa. Kullankaivuu ei ole ollut mitään leikintekoa, niillä reissuilla on moni päässyt hengestään ja vielä useampi tullut ryöstetyksi. Ehkä Joutsenen veljekset ajattelivat, ettei kaikkien tarvitse elää yhtä rankkaa elämää kuin mitä he ovat kokeneet ja siksi näkivät kirjaston tärkeänä. Niinpä minäkin saan siellä halutessani istua - eikä maksa mitään.

Iltapäivällä kotiin lähtiessäni hämärä jo laskeutui. Marraskuu on mielentila.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Kuva
Arvostan vanhoja perinteitä, minusta on hienoa, että niistä pidetään kiinni. Kuitenkin on joitakin sellaisia tapoja, joista aika on mennyt ohi ja jotka kannattaisi vain katkaista. Täällä Tsekinmaalla on sellainen perinne, että pääsiäismaanantaina miehet piiskaavat  naisia. Ei tietenkään satuttaen, mutta huitovat kuitenkin oksilla ja risuilla, niitä jopa myydään pääsiäistä edeltävällä viikolla. Moni ostaa niitä ihan vain koristeeksi ja minäkin sitten hankin yhden ihan kuriositeettina ja siksi, että voin tänne blogiin laittaa havainnollisen kuvan. Kas tässä. Eilen illalla näin tosiaan nuoria miehiä metrossa näiden piiskojen kanssa, samoin tänä aamuna. Joukossa oli myös keski-ikäistyviä miehiä ja pikkupoikia. Olen aika sanaton. Niin ovat muuten myös prahalaiset, jos heiltä tästä perinteestä jotakin tiedustelee. Täällä nimittäin kyseinen perinne on vähemmän suosittu, vaikkakin minua varoiteltiin, että humalaiset miesryhmät saattavat yrittää piiskata ihan tuntemattomiakin naisia. Kaikk
Lue lisää

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Kuva
 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynnin j
Lue lisää

Novellini

Kirjoituskilpailuuni lähettämääni novellia on toivottu luettavaksi, joten tässä se tulee. Tehtävänanto oli, että tekstin pitää alkaa tuolla lauseella, joka on Elizabeth Bishopin runosta One Art . Muuten käsittelytapaa ei ollut rajattu. A Present to Field Marshal Mannerheim “The art of losing isn’t hard to master,” I thought when my mother gave me a brown package which I was supposed to take to Field Marshal Mannerheim.  Mannerheim is her great hero and she wanted to give him a present but she refused to take it to his palace herself because she was convinced Mannerheim would only speak Swedish. I did my best to make her believe that Mannerheim masters other languages as well, but it was all in vain. So off I went, not fully understanding why I had to do this. Why didn’t I, for once, say no.  It would only do good to my mother to practice her Swedish, should Mannerheim speak it. The night was darkening and I walked on an empty street carrying the brown package.  Mannerheim’s castle
Lue lisää