Kolja

Tämä päivä on mennyt uneliaasti Baselissa. Ilma on ollut painostava ja väsyttävä. Hieman kävelimme kaupungilla ja kävimme syömässä. Helatorstain takia juuri mitkään kaupat eivät olleet auki, joten eipä tullut rahojakaan tuhlattua. Illalla katsoimme elokuvan nimeltä Kolja. Se on saanut parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin vuonna 1996. Täytyy sanoa, että oikeaan osoitteeseen meni se palkinto.

Kolja on kertomus Tšekkoslovakiasta vuodelta 1988-1989. Se on tarina elämänsä monessa suhteessa sotkeneen muusikon ja pienen pojan ystävyydestä kylmän sodan viimeiseltä vuodelta. Muusikko solmii rahapulassa kulissiavioliiton venäläisen naisen kanssa, joka loikkaa pian länteen. Erinäisten vaiheiden kautta naisen poika, Kolja, päätyy elämään muusikon kanssa. Tähän yksittäisten ihmisten tarinaan kietoutuvat vuoden poliittiset kuohunnat  ja koko kansan kohtalot. Pidän erityisesti siitä, että mikään ei ole mustavalkoista, vaan jokaisessa henkilöhahmossa on hyvää ja pahaa. Tyypillinen tšekkiläinen musta huumori on myös elokuvassa läsnä, siitä tietysti joko pitää tai ei pidä, mutta minua se miellyttää.

Olin nähnyt Koljan kerran aikaisemminkin, mutta se oli vielä parempi kuin muistinkaan. Varmasti paikalliset ymmärtävät elokuvan pienet yksityiskohdat paremmin kuin minä. Pidän tšekkien tavasta kuvata elokuvia niin, että taustalla tapahtuu monenlaista, siellä kulkee monesti oma sivujuonensa. Tšekkielokuvia on siksi mukava katsoa, vaikkei kieltä ymmärtäisikään. Nyt katsoessani oli kiva havaita, että jotakin oli sentään jäänyt kielestä päähänkin.

* * *
Runotorstaina inspiraation lähteenä on Suvivirsi, joten kokeillaanpa taas.

http://runoruno.vuodatus.net/

Kesä,
sinun tuoksusi  iholla ja
ilmassa.

Viimeisen koulupäivän
koleudesta ja harmaudesta
yöttömään yöhön
ja elokuun viipyilevään lämpöön.

Sielläkin sinä olet.
Kaikkialla.
Jopa talven keskellä.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Kuva
Arvostan vanhoja perinteitä, minusta on hienoa, että niistä pidetään kiinni. Kuitenkin on joitakin sellaisia tapoja, joista aika on mennyt ohi ja jotka kannattaisi vain katkaista. Täällä Tsekinmaalla on sellainen perinne, että pääsiäismaanantaina miehet piiskaavat  naisia. Ei tietenkään satuttaen, mutta huitovat kuitenkin oksilla ja risuilla, niitä jopa myydään pääsiäistä edeltävällä viikolla. Moni ostaa niitä ihan vain koristeeksi ja minäkin sitten hankin yhden ihan kuriositeettina ja siksi, että voin tänne blogiin laittaa havainnollisen kuvan. Kas tässä. Eilen illalla näin tosiaan nuoria miehiä metrossa näiden piiskojen kanssa, samoin tänä aamuna. Joukossa oli myös keski-ikäistyviä miehiä ja pikkupoikia. Olen aika sanaton. Niin ovat muuten myös prahalaiset, jos heiltä tästä perinteestä jotakin tiedustelee. Täällä nimittäin kyseinen perinne on vähemmän suosittu, vaikkakin minua varoiteltiin, että humalaiset miesryhmät saattavat yrittää piiskata ihan tuntemattomiakin naisia. Kaikk
Lue lisää

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Kuva
 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynnin j
Lue lisää

Novellini

Kirjoituskilpailuuni lähettämääni novellia on toivottu luettavaksi, joten tässä se tulee. Tehtävänanto oli, että tekstin pitää alkaa tuolla lauseella, joka on Elizabeth Bishopin runosta One Art . Muuten käsittelytapaa ei ollut rajattu. A Present to Field Marshal Mannerheim “The art of losing isn’t hard to master,” I thought when my mother gave me a brown package which I was supposed to take to Field Marshal Mannerheim.  Mannerheim is her great hero and she wanted to give him a present but she refused to take it to his palace herself because she was convinced Mannerheim would only speak Swedish. I did my best to make her believe that Mannerheim masters other languages as well, but it was all in vain. So off I went, not fully understanding why I had to do this. Why didn’t I, for once, say no.  It would only do good to my mother to practice her Swedish, should Mannerheim speak it. The night was darkening and I walked on an empty street carrying the brown package.  Mannerheim’s castle
Lue lisää