Sukan kantapää Hitlerin koulusta - eli seikkailua Sudeettimaalla osa 2

Olen tosi onnellinen, ettei tämä päivä ollut yhtä vaiheikas kuin eilinen, sillä en ehkä jaksaisi sulattaa niin paljoa kerralla. Jatkan eilisen tapahtumista ja esittelen tämän päivän matkakuvia jonakin toisena päivänä.

Pysähdyimme siis kysymään vanhalta mieheltä, sattuuko hänellä olemaan mitään tarinoita kerrottavana näistä SS-huhuista, jotka liittyvät Houskan linnaan. Hän sanoi asuneensa paikkakunnalla vasta 15 vuotta eikä ole kuullut asiasta näitä samoja huhuja enempää kuin mitä me hänelle sanoimme. Mies sanoi kuitenkin, että paikallinen ravintolan pitäjä tuntee kaikki, joten häneltä kannattaisi ehkä kysäistä. Alkoi olla muutenkin ruoka-aika, joten suuntasimme ravintolaan. Jututimme paikan omistajaa, noin 70-vuotiasta miestä. Hän sanoi, että kyllä SS linnassa oli, mutta paikallisista ei kukaan ole enää elossa, joka olisi ollut aikuinen tuohon aikaan. Yksi rouva oli ollut saksalaisten palvelijana linnassa, mutta hänkin on kuollut muutama vuosi sitten. No, olihan tuokin sentään jotakin tietoa.

Ravintolan lähellä oli kylän vanha hautausmaa. Kylän nimi on Okruh, saksaksi Kroh. Tässä hieman kuvia hautausmaalta. Näistä huomaa sen, että sudeettisaksalaisten jälkeläisiä ei juurikaan vanha kotiseutu innosta. Tavallaan sen ymmärrän, eihän niitä tiettyjä historian tapahtumia mielellään kukaan muistele, mutta on tämä silti aika surumielinen näky.





Toiseksi alimmaisesta kuvasta huomaa, kuinka piikkipuskat ovat vallanneet monet haudat, joten kiviä oli hankala päästä katsomaan. Alimmaisessa kuvassa taas on tšekkihauta, jota pidetään oikeinkin hyvässä kunnossa.

Ajattelimme mennä vielä uudestaan siihen kylään, jossa jututimme mökin mummoa, jos hän sattuisi vaikka olemaan vielä pihalla. Kylän raittia kävellessämme kohdalle osui raju ukkosmyrsky eikä kukaan tietysti liikunut ulkona. Sain otettua muutamia kuvia tälle aluelle tyypillisistä kalliomuodostelmista. Ne ovat todella erikoisia ja mielenkiintosia, voin kuvitella niiden aktivoineen ihmisten mielikuvitusta vuosisatojen ajan, ovathan nämä kylät seisoneet paikallaan vähintään keskiajalta lähtien. Monet talot on rakennettu ihan tällaisen kallion viereen. Kylätie mutkitteli siinä kallioiden ja talojen välissä, joillakin oli enemmän pihaa, toisilla vähemmän riippuen kallion koosta ja muodosta.



Joitakin näistä luonnonmuodostelmista on louhittu myös hyötykättöön, kuten tässä kuvassa.


Joka tapauksessa saimme juosta sadetta ja salamointia pakoon autoon, ryhmä pyöräilijöitä osui kylään samaan aikaan, he pakkautuivat suojaan bussikatokseen. Täällä pyöräily on varsin suosittu harrastus ja mikäs on ajellessa näissä idyllisissä kylissä. Päätimme lähteä etsimään leivospaikkaa, kun ei sää suosinut valokuvausta eikä paikallisten jututtamistakaan.

Lähimmässä pikkukaupungissa, Doksyssa, oli kahvila auki. Myyjänä oli nuori nainen ja pöydissä istui sadetta pitämässä tylsistyneitä kylänmiehiä. Oli hiljaista, joten K alkoi heille ääneen ihmettelemään linnassa kuulemiamme SS-huhuja. He sanoivat, että kahvilan takana olevassa talossa asuu liki 80-vuotias mies, joka muistaa nuo ajat, käykääpä häneltä kysymässä, jos aihe kiinnostaa. Ulkona satoi kuin saavista kaataen ja salamat iskivät ihan lähelle, mutta päätimme silti lähteä seikkailemaan. Juoksimme ylös rinnettä, ympärillämme välähteli ja vesi valui noroina alas.

Mies otti meidät vastaan ystävällisesti, mutta sanoi olleensa sen verran nuori, vasta varhaisteini, sota-aikana, ettei ehkä osaa itse auttaa. Hänellä on kuitenkin kuusi vuotta vanhempi serkku, joka asuu lähellä ja jolta kannattaisi asioista kysellä. Saimme serkun osoitteen. Mietimme ensin, että lähdemmekö tosiaan vielä toista tuntemattoman ihmisen ovikelloa soittamaan, mutta ajattelimme, että kun tuo mies kuitenkin asiasta serkulleen mainitsee, voi se herättää epäilyksiä ja hämmästystä, jos emme sitten menekään.

Serkku osoittautui 84-vuotiaaksi naiseksi, jonka poika tuli avaamaan porttia. Kerroimme asiamme ja poika kävi kysymässä äidiltään, ottaako tämä meidät vastaan. Ottihan hän. Viivyimme hänen luonaan 1,5 tuntia ja hän kertoi muistojaan Doksyn pikkukaupungista sota-ajalta. Houskan linnasta ja sen SS-kytkennöistä ei tämä rouva valitettavasti tiennyt mitään, joten asia jää ainakin toistaiseksi arvoitukseksi.

Rouvan muistoja kuunnellessa silmäni avautuivat huomaamaan sen, että tämän maan insinööri- ja teollisuusperinne ovat osittain sudeettisaksalaisten ansiota. Hänen isänsä oli saksalainen, äiti tšekki. Opin hänen kertomuksistaan myös sen, että Sudeettimaa siirrettiin virallisestikin Saksan yhteyteen ja raja vedettiin kylien välistä sen mukaan, sattuiko enemmistönä olemaan saksalaiset vaiko tšekit. Kun Saksa valtasi myöhemmin koko Tšekin, tuli siitä Böömin ja Määrin protektoraatti, jossa oli vähän eri lait. Varsinainen Saksa oli tietysti olevinaan vähän parempaa aluetta.

Hän oli käynyt koulua ensimmäiset neljä vuotta tšekiksi ja viimeiset neljä saksaksi. Kaikki tosiaan muutettiin Saksan systeemeihin Sudeettimaalla. Käsitöitä tämä rouva oli tehnyt koko ikänsä, ommellut vaatteita ammatikseen kotona. Hän esitteli meille sukkia, joita on aina tehnyt mielellään jämälangoista. Ihmettelimme hänen tyyliään tehdä sukka yhtenä pitkänä putkena johon vahvistetaan kantapään kohta hyvin yksinkertaisella menetelmällä. Hän ei siis tehnyt kantapäätä sillä meikäläisellä systeemillä, jossa neulesuunta ikään kuin vaihtuu ja sukasta tulee L-kirjaimen mallinen. Kysymykseemme hän vain naurahti, että moni muukin tätä on ihmetellyt, mutta tällaisen tyylin opin sieltä Hitlerin koulusta.

Valitettavasti en tohtinut ottaa kameraa esille hänen kotonaan ja kuvata, olimmehan vain ilmestyneet ovelle täysin tuntemattomina ihmisinä. Siksi minulla ei ikävä kyllä ole kuvia näistä Hitlerin koulun sukankantapäistä eikä muutakaan kuvamateriaalia tuosta talosta, jonka historia linkittyy maailmanhistorian kohtaloihin. Hänen vanhempansa olivat rakentaneet sen vuonna 1927. Jouluna 1944 he olivat juhlineet velatonta kotia. Keväällä 1945 kommunistit olivat vieneet talon. Myöhemmin talon lunastaminen itselle oli tullut mahdolliseksi ja vanhemmat olivat niin tehneetkin - uudella velalla.

Rouva kuitenkin naureskellen sanoi, että onhan se hyvä, että tässä on tonttia ollut hänen pojalleen rakentaa ja nyt on tilaa ottaa sudeettisaksalaisia ystäviä majoitukseen aina kun on tarve. Lähtiessämme sain muistoksi kaksi hänen tekemäänsä pitsiliinaa. Niistä sentään pystyin ottamaan kuvan näytille tänne blogiin.


PS Jääkiekko ei minua erityisemmin kiinnosta, mutta pakko mainita, että täkäläisessä hokej-chatissa puidaan Slovakian häviötä Saksalle sellaisin sanakääntein, että keskusteluun vedetään totta kai natsit, mutta myös Tšekkoslovakian ensimmäinen presidentti  Tomáš Masaryk.

Kommentit

  1. En kyllä keksi parempaa tapaa viettää työpäivää kuin tämän blogin lukeminen. Kiitos jälleen kerran kaikesta vaivannäöstä!
    On se jännä, miten tänä päivänä hanskat tippuu saman tien, kun yksi sähköposti ei toimi. Tuntee itsensä ihan saamattomaksi, kun vertaa tuollaisiin teräsvaareihin ja -mummoihin, jotka ovat selvinneet ja eläneet läpi suurten mullistusten ja saaneet aikaan vaikka mitä.

    VastaaPoista
  2. Eipä tässä mitään kiittämistä. Helpommalla pääsen itse, kun kirjoitan tänne, länttään kuvat mukaan ja kiinnostuneet seuraavat. Muuten joutuisin selittämään jokaiselle erikseen.

    On tuo sudeettisaksalaismummo käynyt tosiaan monet vaiheet. Äkkiseltään listattuna:
    - Tsekkoslovakia
    - Sudeettialueen liittäminen Saksaan
    - liittoutuneiden miehitysaika
    - taas Tsekkoslovakia
    - Tsekkoslovakian sosialistinen kansantasavalta
    - Tsekkoslovakian uusi demokraattinen tasavalta
    - Tsekin tasavalta, jonka aikana
    * Nato
    *Eu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini