Maailmaa muuttanut kuva
Päivä oli niin kaunis, että pystyin aloittamaan sen bookcrossingin merkeissä. Minulle on annettu jonkin verran kirjoja täällä vapautettavaksi ja tänään niitä jäi lähipuistoon, jonne näinä lämpiminä päivinä ihmiset tulevat viettämään aikaansa, on siis potentiaalisia lukijoita koolla. Toivottavasti kirjat löysivät lukijansa ja ehkä niitä merkintöjäkin niistä tulee sitten aikanaan.
Aamu jatkuikin sitten lennokkaissa merkeissä. Suuntasin kansallismuseon arkistoon, jonne on muutama päivä sitten saapunut kaipaamani materiaali jostakin kaupungin ulkopuolisesta arkistosta. Kiireet ovat vain estäneet minua käymästä siellä aikaisemmin. Arkiston oven ympärillä hääräili työmiehiä poran kanssa. He olivat kaivaneet kuopan portaiden ympärille, mitä lie puhaavatkaan. Pääsin portaille, ihmettelin, kun ovikellon ei reagoitu. Ajatattelin ensin, että porakone vain estää minua kuulemasta, jos sieltä jotakin vastataan tai sähkölukko avataan. Sitten huomasin, että ovessa lukee, että paikka onkin tiistaisin kiinni. Mahdotonta aina muistaa näitä kaikkien paikkojen aukioiloja.
Tässä vaiheessa olin jo unohtanut ympärilläni olevan kuopan, joten astuin askeleen taaksepäin. Kun tunsin, ettei jalkani alle tulekaan mitään, päästin kiljaisun, joka ei ollut ihan hiljainen. Sain kuin sainkin pidettyä toisen jalan tasapainossa ja portaalla, nappasin tukea siitä mikä ensimmäisenä käteen sattui. Se oli yhden työmiehen lapio. Onneksi hän piti lapiosta tiukasti kiinni, ja hän melkein kirjaimellisesti lapioi minut ylös ja takaisin tasapainoon.
Pahoittelin moneen kertaan, miehillä oli sellainen järkyttyneen ja huvittuneensekainen ilme. Kun olin päässyt heistä muutaman kymmenen metrin päähän, kuulin takaani röhönaurun. Kuin tilauksesta pari ratikkaa tuli juuri kohdalle, ne peittivät sekä minut heidän näkökentästään että heidän suunnaltaan kuuluvat äänet.
Jatkoin paremmalla onnelle sotamuseon kirjastoon, sillä minulla on siellä lukemiset kesken. Tänään huomioni kiinnitti kuvakirja Bratislavasta elokuulta 1968, kirjan nimi on Ladislav Biedlik, August 1968. Valokuvaaja nimeltä Ladislav Biedlik oli ottanut kuvia miehityksen alkupäivistä. Yksi näistä kuvista on päätynyt mm. kirjaan Maailmaa muuttaneet kuvat.
Rintansa paljastava mies teki 1970-luvun alussa itsemurhan, hän oli jäänyt leskeksi, ja miehitys oli vain liikaa, ei enää jaksanut. Se, miten tämä ja muutkin Biedlikin kuvat päätyivät länsilehdistölle, on tarina itsessään. Saksalainen filosofianopiskelija nimeltään Stephan Lutz oli saanut rullan Biedlikiltä ollessaan käymässä Bratislavassa. Lutz ei enää muista tarkasti, miten asiat tapahtuivat, mutta Biedlik oli kuullut hänestä ja hänen kiinnostuksestaan valokuvaukseen jonkun kolmannen persoonan välityksellä. Filmirulla oli päätynyt Lutzin haltuun puolihuolimattomasti kadulla.
Saksalainen lehtitalo oli sitten hyötynyt rahallisesti kuvista, kun ne olivat levinneet ympäri maailmaa. Samettivallankumouksen jälkeen Biedlikin perikunta alkoi hakea oikeuksia näihin kuviin, mutta ensin ei näyttö riittänyt, että Biedlik olisi todella ollut kuvaaja. Hän oli nimittäin piilottanut kuvat niin hyvin vanhaan matkalaukkuun ja ullakolle, ettei salainen poliisi ollut niitä koskaan löytänyt. Kun perikunta oli koko talon myllättyään sitten löysi alkuperäisnegatiivit, alkoivat he saada kuvista myös rahallista hyötyä.
Tämän kuvan nimi on Keskustelu kuljettajan kanssa.
Kirjastossa sainkin tehtyä ihan tehokkaan päivän, tosin puoliltapäivin he tyhjentävät talon ruokatunnin ajaksi. Tämä on niitä juttuja joita en koskaan ymmärrä, eikö henkilökunta voisi käydä syömässä vuoronperään? Liian tehokasta kai. En ymmärrä myöskään, miksi en olisi saanut jäädä lukusaliin. Pelkäsivätkö, että näen tilaisuuteni tulleen ja varastan koko Oxford English Dictionaryn (= muutama metrillinen kirjoja)? Etuoikeutetu meillä on aina keskuudessamme, nimittäin yksi mies sai jostakin syystä jäädä lukusaliin.
Iltapäivällä vielä kävin Václavin aukiolla kahvittelemassa. Kahvilan ikkunasta näkyi pyhän Venceslauksen patsas, ja minua vastapäätä istui keski-ikäinen mies. Hän osoittautui englanninopettajaksi, puheliaaksi sellaiseksi. Juttelimme mm. siitä, miksi moni on pettynyt samettivallankumoukseen. Hänen mukaansa jotkut
tšekit eivät mielestään tarvitse vapautta. Heille riittää työ, olut ja televisio, ja heille on turha selittää, että sekin on osa vapautta, että he voivat arvostella vallitsevia oloja. Eivät he myöskään ymmärrä, että se, että voi matkustaa, saada tietoa ja tavata ihmisiä oman maan ulkopuolelta, on osa samettivallankumouksessa saatua vapautta.
Tämä opettaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että kaikille nämä asiat eivät ole tärkeitä. Pyhä Venceslaus antoi minun suuressa laupeudessaan törmätä tällaiseen kiinnostavaan keskustelukumppaniin jalkojensa juuressa. Tämä opettaja myös näytti minulle paikan, jossa hän vaimonsa kanssa tappeli poliisin kanssa opiskelijamielenosoituksessa, joka alkoi rauhallisena, mutta päättyi yhteenottoon virkavallan kanssa. He kuulemma aina paikan ohi kulkiessaan naureskelevat, että muistatko, kun tuossa tapeltiin poliisin kanssa. Se oli kuulemma sekä kamalaa että hienoa aikaa. Miltähän itsestä tuntuisi, jos voisi kulkea omassa kaupungissaan muistellen tällaisia juttuja?
Päivän satunnaiskuva on Tsekkoslovakian sotilas -lehdestä.
Aamu jatkuikin sitten lennokkaissa merkeissä. Suuntasin kansallismuseon arkistoon, jonne on muutama päivä sitten saapunut kaipaamani materiaali jostakin kaupungin ulkopuolisesta arkistosta. Kiireet ovat vain estäneet minua käymästä siellä aikaisemmin. Arkiston oven ympärillä hääräili työmiehiä poran kanssa. He olivat kaivaneet kuopan portaiden ympärille, mitä lie puhaavatkaan. Pääsin portaille, ihmettelin, kun ovikellon ei reagoitu. Ajatattelin ensin, että porakone vain estää minua kuulemasta, jos sieltä jotakin vastataan tai sähkölukko avataan. Sitten huomasin, että ovessa lukee, että paikka onkin tiistaisin kiinni. Mahdotonta aina muistaa näitä kaikkien paikkojen aukioiloja.
Tässä vaiheessa olin jo unohtanut ympärilläni olevan kuopan, joten astuin askeleen taaksepäin. Kun tunsin, ettei jalkani alle tulekaan mitään, päästin kiljaisun, joka ei ollut ihan hiljainen. Sain kuin sainkin pidettyä toisen jalan tasapainossa ja portaalla, nappasin tukea siitä mikä ensimmäisenä käteen sattui. Se oli yhden työmiehen lapio. Onneksi hän piti lapiosta tiukasti kiinni, ja hän melkein kirjaimellisesti lapioi minut ylös ja takaisin tasapainoon.
Pahoittelin moneen kertaan, miehillä oli sellainen järkyttyneen ja huvittuneensekainen ilme. Kun olin päässyt heistä muutaman kymmenen metrin päähän, kuulin takaani röhönaurun. Kuin tilauksesta pari ratikkaa tuli juuri kohdalle, ne peittivät sekä minut heidän näkökentästään että heidän suunnaltaan kuuluvat äänet.
Jatkoin paremmalla onnelle sotamuseon kirjastoon, sillä minulla on siellä lukemiset kesken. Tänään huomioni kiinnitti kuvakirja Bratislavasta elokuulta 1968, kirjan nimi on Ladislav Biedlik, August 1968. Valokuvaaja nimeltä Ladislav Biedlik oli ottanut kuvia miehityksen alkupäivistä. Yksi näistä kuvista on päätynyt mm. kirjaan Maailmaa muuttaneet kuvat.
Rintansa paljastava mies teki 1970-luvun alussa itsemurhan, hän oli jäänyt leskeksi, ja miehitys oli vain liikaa, ei enää jaksanut. Se, miten tämä ja muutkin Biedlikin kuvat päätyivät länsilehdistölle, on tarina itsessään. Saksalainen filosofianopiskelija nimeltään Stephan Lutz oli saanut rullan Biedlikiltä ollessaan käymässä Bratislavassa. Lutz ei enää muista tarkasti, miten asiat tapahtuivat, mutta Biedlik oli kuullut hänestä ja hänen kiinnostuksestaan valokuvaukseen jonkun kolmannen persoonan välityksellä. Filmirulla oli päätynyt Lutzin haltuun puolihuolimattomasti kadulla.
Saksalainen lehtitalo oli sitten hyötynyt rahallisesti kuvista, kun ne olivat levinneet ympäri maailmaa. Samettivallankumouksen jälkeen Biedlikin perikunta alkoi hakea oikeuksia näihin kuviin, mutta ensin ei näyttö riittänyt, että Biedlik olisi todella ollut kuvaaja. Hän oli nimittäin piilottanut kuvat niin hyvin vanhaan matkalaukkuun ja ullakolle, ettei salainen poliisi ollut niitä koskaan löytänyt. Kun perikunta oli koko talon myllättyään sitten löysi alkuperäisnegatiivit, alkoivat he saada kuvista myös rahallista hyötyä.
Tämän kuvan nimi on Keskustelu kuljettajan kanssa.
Kirjastossa sainkin tehtyä ihan tehokkaan päivän, tosin puoliltapäivin he tyhjentävät talon ruokatunnin ajaksi. Tämä on niitä juttuja joita en koskaan ymmärrä, eikö henkilökunta voisi käydä syömässä vuoronperään? Liian tehokasta kai. En ymmärrä myöskään, miksi en olisi saanut jäädä lukusaliin. Pelkäsivätkö, että näen tilaisuuteni tulleen ja varastan koko Oxford English Dictionaryn (= muutama metrillinen kirjoja)? Etuoikeutetu meillä on aina keskuudessamme, nimittäin yksi mies sai jostakin syystä jäädä lukusaliin.
Iltapäivällä vielä kävin Václavin aukiolla kahvittelemassa. Kahvilan ikkunasta näkyi pyhän Venceslauksen patsas, ja minua vastapäätä istui keski-ikäinen mies. Hän osoittautui englanninopettajaksi, puheliaaksi sellaiseksi. Juttelimme mm. siitä, miksi moni on pettynyt samettivallankumoukseen. Hänen mukaansa jotkut
tšekit eivät mielestään tarvitse vapautta. Heille riittää työ, olut ja televisio, ja heille on turha selittää, että sekin on osa vapautta, että he voivat arvostella vallitsevia oloja. Eivät he myöskään ymmärrä, että se, että voi matkustaa, saada tietoa ja tavata ihmisiä oman maan ulkopuolelta, on osa samettivallankumouksessa saatua vapautta.
Tämä opettaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että kaikille nämä asiat eivät ole tärkeitä. Pyhä Venceslaus antoi minun suuressa laupeudessaan törmätä tällaiseen kiinnostavaan keskustelukumppaniin jalkojensa juuressa. Tämä opettaja myös näytti minulle paikan, jossa hän vaimonsa kanssa tappeli poliisin kanssa opiskelijamielenosoituksessa, joka alkoi rauhallisena, mutta päättyi yhteenottoon virkavallan kanssa. He kuulemma aina paikan ohi kulkiessaan naureskelevat, että muistatko, kun tuossa tapeltiin poliisin kanssa. Se oli kuulemma sekä kamalaa että hienoa aikaa. Miltähän itsestä tuntuisi, jos voisi kulkea omassa kaupungissaan muistellen tällaisia juttuja?
Päivän satunnaiskuva on Tsekkoslovakian sotilas -lehdestä.
Kommentit
Lähetä kommentti