lauantai 24. joulukuuta 2011

Skanzen ve Stockholmu

Jouluaaton tunnelmissa laitan pari kuvaa Tukholman Skansenilta, jossa kävimme joulumarkkinoilla. Kuvassa on jonkun Ruotsin alueen perinteinen joulupöytä. Miten tämä liittyy tšekkeihin? Ei suoranaisesti mitenkään, mutta ulkoilmamuseo on tšekiksi skanzen. Sanan alkuperää ei tarvinne arvailla.

Hyvää joulua kaikille! Eläkää ihmisiksi.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Tästä piti tulla joulupostaus...

Olin suunnitellut kirjoittavani vähän jotakin jouluista ja jättäväni blogin sitten joululomalle, mutta viesti Václav Havelin kuolemasta pysäytti ne aikeet. En tosin tiedä, mitä pitäisi kirjoittaa. EU-ajan Tšekin tasavallan asukkaat olivat suurin piirtein 50-50 Havelin puolesta ja vastaan. Jo samettivallankumouksen jälkimainingeissa hän kohtasi kritiikkiä mm. mätien kananmunien  muodossa kohdatessaan pikkukaupunkien asukkaita, joilta ammustehtaiden sulkeminen vei ainoat työmahdollisuudet.

Minulle Havel kuitenkin oli tinkimätön ja rohkea taistelija, jonka mottona oli: totuus voittakoon. Paljon puhuu esimerkiksi se, että hänelle myönnettiin matkustuslupia länteen siinä toivossa, että hän jäisi sinne. Havel kuitenkin aina palasi. Edes useat vangitsemiset eivät murtaneet uskollisuutta kotimaalle. Itse en ole ihan varma, pystyisinkö samanlaiseen isänmaanrakkauteen jatkuvan painostuksen ja piinan alla.

Olen iloinen siitä, että Havelin sitkeys palkittiin. On nykyajassakin isoja ongelmia, mutta totalitaarinen hallinto ei ole ratkaisu. Viime keväänä hänen ohjaamansa elokuva sai ensi-iltansa. Arviot olivat kai aika tyrmäävät, itse en tuota elokuvaa ole vielä nähnyt. Suunnitelmissa oli jatkoa, sillä Havelin unelma oli jo aivan nuorena ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Poliittisista syistä se ei tietenkään käynyt päinsä silloin, ja nyt ei enää jatkoa voi seurata...

Noin viikko sitten yritin lähestyä Havelia sähköpostitse. Kommentoin hänen vankilakirjeitään ensimmäiselle vaimolle, Olgalle. Vastausta ei siis kannata odottaa. Kiitos kuitenkin, Václav Havel, työstäsi kirjailijana ja valtiomiehenä. Olet johtaja, jonka periaatteita arvostan.


Kuva on otettu 5.5.2011 Pankrácin vankilan seinustalta. Kävin silloin kunnioittamassa siellä poliittisista syistä teloitettujen muistoa. Myös Havelille Pankrác oli tuttu paikka.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Moderna Museetissakin kummittelee

Praha vuonna 1968 tulee vastaan, kun tarkoitus ottaa vähän etäisyyttä kaikkeen ja nauttia Tukholmasta ja taiteesta. Moderna Museetissa on tällä hetkellä varsin paljon valokuvia näytillä, ja yksi minut pysäyttävistä oli tämä.



Kuvaaja on Sune Jonsson, ja se on osa hänen Praha-sarjaansa, josta valitettavasti oli näytillä vain tämä
kuva.

Näyttely, jota varsinaisesti menin katsomaan, oli Turnerin, Monetin ja Twomblyn yhteisnäyttely. Se oli rakennettu siten, että samoja teemoja (ainakin jonkun mielestä) käsittelevät teokset näiltä kolmelta taiteilijalta oli asetettu samaan huoneeseen käymään dialogia keskenään. Minusta tämä ei oikein onnistunut, vaikutelma oli melko sekava ja itse taiteilijoihin oli hankala keskittyä.

Näyttelyä kiertäessäni mietin, että miten hyvin tuollainen töiden käymä dialogi ylipäänsä toimii, kun eivät taiteiljat ole enää elossa sanomassa itse painavaa sanaansa. Kai taidetta voidaan tulkita ja tulkitaankin myös taiteiljan poismenon jälkeenkin, mutta jostakin syystä tämä dialogi-idea tuntuu minusta vieraalta. En ole kuitenkaan mikään asiantuntija taiteen suhteen, joten en ala väittämään tästä asiasta mitään.

Aineiston keruu ei jätä minua siis lomallakaan rauhaan. Tänä aamuna vielä kaiken lisäksi tajusin, että olisin voinut tällä reissulla käydä tutkimassa Livet i Tjeckoslovakien -lehtiä, sillä niissä pitäisi olla jotakin minua kiinnostavaa tietoa. Tuo lehti ilmeistyi 1960-luvulla kaikissa Pohjoismaissa, ja sen näkökulma oli arvattavasti varsin sosialistinen. En kuitenkaan ruvennut lehtiä etsimään, ensinnäkin siihen olisi mennyt koko päivä enkä olisi ehtinyt niihin keskittymään. Toiseksi elättelen toiveita, että kyseinen julkaisu löytyisi myös Suomesta. Kolmanneksi, irtioton pitää olla oikeasti irtiotto.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Vltavassa

Tämän postauksen tunnisteessa lukee "syöminen", ei uiminen, eli kerron teille ensimmäisestä käynnistäni helsinkiläiseen ravintola Vltavaan, joka on erikoistunut tšekkiruokiin.

Nolottaa vähän, kun viime postauksessa lupailin joitakin kirjastolöytöjä ja niiden herättämiä ajatuksia, mutta sitten en pidä lupaustani edes siitä, että bloggaisin seuraavana päivänä ja kun bloggaan, aihekin on eri. Mutta sellaista se joskus on. Palaan niihin kirjastolöytöihin, kun tässä ennätän. Jostakin syystä kirjoittaminen on tahmannut joka sektorilla, niin Kyhhyäys-blogin puolella kuin täälläkin sekä käsikirjoituksessa, jota muka kirjoitan. No, se on semmoista välillä.


Joka tapauksessa, Vltavassa tuli käytyä, ja se oli kokemuksena yleisestiottaen aika keskinkertainen. Palvelu oli ystävällistä, vaikka ravintolan puolella oli täyttä, sinne jonottaminen sujui leppoisasti, eikä tarvinnut arvailla, milloin oma vuoro tulee, kun baarin puolelta hakivat pöytään jonotusnumeroiden perusteella. Hintataso oli ehkä hieman korkea ruokien laatuun nähden, mutta tietysti täytyy muistaa, että ollaan Helsingin keskustassa. Paikka on S-ryhmän ylläpitämä, joten mitenkään erityisen persoonallinen tai omaleimainen tuo ravintola ei ole.

Rakennuksena Vltava on kaunis, joskin sokkeloinen, kuten jugendrakennukset usein ovat. Heidän kotisivuillaan on enemmänkin tietoa rakennuksen historiasta sekä tietysti ravintolasta muutenkin, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

http://www.vltava.fi/


Mitä itse ruokaan tulee, niin no, kuva kertoo kaiken. Päädyimme ottamaan tällaisen liha- ja makkaralautasellisen kahteen pekkaan. Siinä olisi ollut ruokaa vielä kolmannellekin syöjälle, vaikka molemmat ahdoimme, vähän jäi silti tähteeksi. Tällastahan se tšekkiruoka on. Listalla on kyllä kevyempääkin tarjolla, kuten salaatteja, mutta veikkampa, etteivät nekään ihan sieltä kevyimmästä päästo loppujen lopuksi ole.

Jälkiruokakahvin ja -teen kohdalla koimme sikäli pettymyksen, ettei taaskaan ollut tarjolla muuta kuin Liptonin pussiteetä ja keitettyä vettä kannussa. Toisessa kannussa oli kahvia, jonka näin tarjoilijan kaatavan ties kuinka kauan seisseestä keittimestä.

En osannut tätä kaikesta porsaanlihan ja makkaran määrästä ja viherkasvien puuttumisesta huolimatta kokea erityisen tšekkiläisenä ravintolakäyntinä. Mietin, mistä se mahtaisi johtua. Päällimmäisenä tulee mieleen, että tšekit käyttävät enemmän suolaa, ja toiseksi Vltavasta puuttuivat ne pakolliset naapuripöytään istahtava tupakankäryttelijät, joiden ansiosta vaatteet haisevat vielä seuraavallakin viikolla...

Kenelle suosittelisin Vltavaa? Sijainti on junalla matkaajille erinomainen, tunnelma oli aika mukava ja baarin puolelta löytyy varmasti rauhallisempia sopukoita. Sikäli Vltavaan voisi viedä ihmisiä esim. palaveeeraamaan tai muuten vain jutustelemaan. Vaikka ruoka ei minusta niin huippua ollut, oli se silti ihan kelvollista, joten Vltavaan voisi mennä myös illallistamaan ilman turhia kiristelyjä. Ajattelin testata tämän paikan jossakin vaiheessa vielä uudemmankin kerran.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Myyrän isä on kuollut

Haikeaa se on, että Miler on kuollut, mutta olihan hän vanha jo. Tämän linkin takana kuvia hänestä ja tietysti Myyrästä.

http://kultura.idnes.cz/zemrel-zdenek-miler-otec-krtecka-ktereho-nam-zavidi-hollywood-p6x-/filmvideo.aspx?c=A111130_175646_filmvideo_jaz

Oli tarkoitus kirjoittaa tänään vähän pidemmästi, mutta Kyhhäys-blogi, yhden tekstin viimeistely ja oppimispäiväkirja veivät kaiket mehut. Jos suinkin jaksan, niin huomenna kirjoitan vähän lehtiartikkelilöydöksistäni, joita olen tehnyt tänään ja aiemmin tällä viikolla.

torstai 24. marraskuuta 2011

Rakas, rakas koruna

Tällä viikolla oli Hesarissa melko iso juttu tšekkien rakkaudesta korunaa kohtaan. Koko viime kevään kuuntelin sitä samaa värssyä, miten hyvä on, etteivät ole eurossa. Kyseessä on kuitenkin erittäin vahvasti vientiteollisuudesta elävä maa (auto- ja konepajateollisuus pitävät pystyssä lähes koko taloutta) joten käytännössä he ovat euroalueessa mukana siinä missä vaikkapa Suomi. tämän joku talousviisas muuten Hesarissa myös mainitsi, mutta tavallinen kansa tietysti ajattelee omalla laillaan. Kaiken kukkuraksi  tärkein kauppakumppani tšekeille  on Saksa...

Mutta eipä siinä mitään, toivotaan kaikkea hyvää Euroopan taloudelle, eurolla tai ilman. Parempia aikoja odotellessa voi katsella vaikka kuvia Plzenistä, tuosta pilsner-oluen synnyinkaupungista. Nämä ovat ajalta ennen samettivallankumousta, siis ns. vanhoilta hyviltä ajoilta.

http://zpravy.idnes.cz/foto.aspx?r=domaci&c=A111115_141430_plzen-zpravy_alt&foto=ALT3f2f26_U_Prazdroje_1986.jpg&thumbs=1#ALT3f2f35_obalka.JPG

torstai 17. marraskuuta 2011

Samettivallankumous ja sitä ennen

Tänään on samettivallankumouksen vuosipäivä. Päivä, jolloin opiskelijat kokoontuivat Prahassa Václavin aukiolle väkivallattomaan mielenosoitukseen. Pian he saivat seurakseen muitakin kansalaisia, sillä sana kiiri, että nyt siellä poliisi hakkaa opiskelijoita. Ihmiset tulivat avainnippujen kanssa ja he kilistelivät niitä kuin kelloja osoittaen, että aika on tullut. Avaimilla on myös se merkitys, että mikään lukko ei meitä enää pidättele. Pakkovalta kaatui verettömästi. Näin siis vuonna 1989.

Tasan 50 vuotta aikaisemmin, vuonna 1939, oli toisin. Silloinkin oli opiskelijamielenosoitus miehittäjää vastaan. Aiemmissa saksalaisten ja prahalaisopiskelijoiden välisissä kahakoissa oli kuollut lääketieteen opiskelija. Hänen hautajaisissaan tilanne eskaloitui suurmielenosoitukseksi, johon osallistuneet pidätettiin ja tuomittiin keskitysleireille. Yliopistot suljettiin.

Voi pyhä Václav, tšekkien suojeluspyhimys.... (Kuva elokuulta 1968.)

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kirjaston kellarissa



Annoin tänään itselleni syntymäpäivälahjan, vieläpä ilmaisen sellaisen. Kävin opastetulla kierroksella Turun yliopiston kirjaston varastossa. En ollut koskaan ennen tajunnutkaan miten suuri rakennus se on, maan pinnalta katsoenhan se näyttää melko vaatimattomalta. Maanalaisia kerroksia on vielä yhteensä 5, niistä 3 suoraan alhaalla ja 2 vielä Juslenian alla. Silti tämä vapaakappalekirjasto kärsii tilanahtaudesta, enkä ihmettele, kun aivan kaikki painettu materiaali hääkutsuista K-marketin mainoksiin varastoidaan tuonne. Sanomalehdissä on sen verran helpotusta tullut, että ne ovat saatavilla vain mikrofilmeillä.

Kierros oli kiehtova ja jännittävä. Saimme tutustua vanhan kunnon Volter Kilven keksimään ja yhä käytössä olevaan hyllytysjärjestelmään, jossa mm. samankokoiset kirjat hyllytetään yhteen. Näin säästyy tilaa, Kilpi selvästi tajusi jo 1920-luvulla, että tila loppuu vääjäämättä joskus. Digiaika ei kuulemma ole ainakaan vielä vähentänyt arkistoinnin tarvetta.

Arvokirjahuoneessa näimme kirjaston 3 inkunaabelia, eli kehtopainatetta. Ne ovat kirjoja kirjapainotaidon alkuajoilta, painettu ennen vuotta 1501. Nämä kappaleet on ostamalla hankittu Turun yliopiston kirjastolle, ja muualla Euroopassa näitä voi kirjastoissa olla kymmeniä ellei satoja. Enpä ollut tällaisista kehtopainatteista ennen kuullutkaan, aina oppii siis uutta.

Tässä muuten tietoa ainoasta suomalaisesta kehtopainatteesta, Missale Aboensesta.

https://kirjasto.jyu.fi/jyk/kokoelmat/missale/index2.htm



Tässä kuvassa näkyy niinikään Volter Kilven ideoima tapa säilöä sanomalehtiä vanerilevyjen väliin. Näitä sidontoja tehtiin kuulemma Kakolassa ja jotkut vangit olivat työssä erittäin hyviä. Vankilasta aina ilmoitettiin kirjastoon, kun nämä käsistään kätevät olivat saapuneet taas vankilaan, ja kirjasto lähetti heti isot lehtimäärät sidottavaksi. Kai tämä on ollut sen ajan hyviä käytänteitä ja oppivia organisaatioita.

Opastetun kierroksen jälkeen menin lukusaliin taas lukemaan Suomen Kuvalehtiä ja Anna-lehteä vuodelta 1968. Annaan olisi pitänyt Lieko Zachovalován kirjoittaa joko tuona vuonna tai seuraavana, mutta näistä alkuvuoden lehdistä, jotka ehdin lukea, en hänen tekstejään vielä löytänyt. Parempi onni ensi kerralla. Ihan hukkareissu tämä ei ollut kuitenkaan, löysin yhden slovakialaisen runon sekä tarinoita siitä, miten suomalaiset reagoivat Prahan syksyyn 1968. Nämä siis Suomen kuvalehdestä.

Ja kyllähän lehtiä selaillessa joskus saa hyvät naurutkin, esimerkiksi, kun silmiin osuu tällainen kuva.


Kun viimeksi kävin yliopiston kirjastossa, maanantaina, oli sen edustalla kasvavissa ruusuissa vielä muutama sinnikäs punainen kukka. Valitettavasti puhelimestani oli akku niin lopussa, ettei kamera suostunut toimimaan. Ajattelin, että tänään otan niistä kuvan, mutta tällä välin ne olikin jo leikattu matalaksi. Lämmin on marraskuu. Muistan leikkineeni lumisotaa syntymäpäivänäni, vuoden on täytynyt olla 1980.

Kävelin kotiin, surukseni huomasin Aninkaistenmäen K-extran sulkevan tänään ovensa. Missäs ruokakaupassa nyt käyn, kun tuomiokirkon suunnalta tulen kotiin? Toisella puolella katua olevasta Café Voltairesta sain kuitenkin ostettua mukaan pari suklaakakun palaa huomisillaksi. Vaikutti ihan sympaattiselta kahvilalta, pistäydyin sinne ensimmäistä kertaa. Päivä oli  ollut kirkas, illan laskeutuessa näin auringon viimeisten säteiden heijastuvan kerrostalojen ikkunoista.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Joutsenen veljekset ja minä

Tämä päivä vierähti nopeasti Turun yliopiston kirjastossa. Lueskelin vanhaa tuttua Suomen Kuvalehteä ja lisäksi lehteä nimeltä Uusi Nainen vuodelta 1968. Tietysti haeskelin tietoa Tšekkoslovakian tilanteesta. Otin muistiin sivuja, jotka tulen myöhemmin kuvaamaan.

Tuo Uusi Nainen -lehti oli minulle uusi tuttavuus, se on jonkinlainen sosialistinen naistenlehti. Haeskelin sieltä Lieko Zachovalován tekstejä tai haastatteluja, koska niitä pitäisi tuosta lehdestä löytyä. Vuoden 1968 numeroissa niitä ei ainakaan ollut, ehkä niitä on vuosikerrassa 1969.

Valitettavasti ei ollut kameraa vielä mukana ja puhelimessakin oli akku melkein finaalissa, joten ei ole nyt mitään kuvamateriaalia tältä kirjastoreissulta. Myöhemmin laitan jotakin kuvaa tänne rekvisiitaksi.

Turun yliopiston kirjasto on muuten rakennettu Alaskan kultarahoilla. Kuulemma sellaiset Joutsenen veljekset lähtivät kullankaivuuseen ja lahjoittivat osan löytämästään kullasta yliopistolle, jotta saataisiin kirjasto. Lukusalissa istuessani mietin, mikä saa ihmisen lahjoittamaan työllä ja vaivalla hankkimansa kullan yliopistolle, varsinkaan, kun itsellä ei ole akateemista tutkintoa. Kullankaivuu ei ole ollut mitään leikintekoa, niillä reissuilla on moni päässyt hengestään ja vielä useampi tullut ryöstetyksi. Ehkä Joutsenen veljekset ajattelivat, ettei kaikkien tarvitse elää yhtä rankkaa elämää kuin mitä he ovat kokeneet ja siksi näkivät kirjaston tärkeänä. Niinpä minäkin saan siellä halutessani istua - eikä maksa mitään.

Iltapäivällä kotiin lähtiessäni hämärä jo laskeutui. Marraskuu on mielentila.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Elokuvailta

Eilen järjestin bookcrossaajille tšekkielokuvaillan. Keittelin soppaa, jonka ohje löytyy alla olevan linkin takaa. Tosin käytin kermaa enkä maitoa ja reilummin oliiviöljyä, jotta kasvikset kuullottuisivat kunnolla.

http://www.yummyvegetarianrecipes.com/czech-vegetable-soup

Pidän kasvisruuasta, mutta siinäkin pitää minusta olla makua. Kasvisruuan huono maine selittyy minusta pitkälti sillä, että sitä valmistetaan taitamattomasti. Edulliseksikin tulee kasvisten käyttäminen, isot kassilliset kannoin Citymarketista ruokaa melkein pikkurahalla, ja halvemmallakin olisi päässyt. Vaikken nyt sitä tarkoita, että ruuan pitäisi aina vain halpaa olla, vieraille tarjottava varsinkaan.

Katsoimme Peliskyn, ja vieraat tuntuivat pitävän siitä. En voi kuin ihailla taitoa tehdä humoristinen elokuva syksystä 1968. Niin kuin yksi vieras sanoi: Viimeisen kymmenen minuutin aikana tunnelma muuttui. Komediasta tulikin vakavaa. Lueskelin jostakin ennen iltaa, että Peliskystä piti tulla ensin nimeltään Paska palaa, koska elokuvan sketsit perustuvat sennimiseen teokseen. Kuitenkin Tšekin tv-yhtiö kielsi tuon nimen, sillä kyseessä on tyypillisesti joulun aikaan esitettävä elokuva.

Ilmeisesti televisiolla on suuri rooli ja vaikutusvaltaakin tuon maan elokuvateollisuuteen, koska kansallinen televisio satsaa paljon elokuvien tekemiseen. Laatu on minusta parempaa kuin suomalaisten tv-yhtiöiden tuotoksissa; vertailu on kyllä sikäli epäreilua, että Tšekissä omintakeiset elokuvanteon perinteet ovat varsin pitkät.

Adaptaation mestareita he ovat myös. Jos Suomessa adaptoidaan, lopputulos on esimerkiksi elokuvan teko kirjaa kuvittaen, tai sitten pesukoneet symboloivat lavalla venäläisiä ja niitä paukutellaan minuuttitolkulla. Myös Peliskysta näkee, että alkuperäistä kirjaa ei ole kopioitu, vaan sieltä on otettu tietyt ideat ja luotu aivan oma teos, vieläpä niin, että lopputulos on katseluelämys.

Elokuvailta taisi olla kaiken kaikkiaan ihan onnistunut, täytynee ottaa se uusiksi vaikkapa lopputalvesta, kun on taas tällainen juhlaton aika, niin kuin tämä marraskuu pakkaa olemaan.

Vieläkin minulla olisi blogattavaa lokakuiselta Prahan-reissultani, kun vain ehtisin paneutumaan asiaan. Niin monenlaista täytyisi jaksaa tehdä ja kirjoittaakin pitäisi sitä ja tätä. Kyllä ne aiheet kuitenkin tulevat vielä tänne käsittelyyn, sen lupaan.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Mochov u Prahy ja Sokolit

Reissulta kertyi kuvia ja kuvista syntyy tarinoita, joita mielessäni käyn läpi. Ne ovat jonkinlaisessa työstövaiheessa mielessäni. Tässä muutama kuva Prahan kupeessa sijaitsevasta kylästä nimeltä Mochov u Prahy. Kävin siellä haastattelemassa vanhoja sokolilaisia. Sokol oli kansallinen urheiluseura, joka lakkautettiin vuonna 1948 liian isänmaallisena ja valtionvastaisena toimintana. Samettivallankumouksen jälkeen se elvytettiin jälleen. Sokol järjesti ja järjestää nykyäänkin joka 5. vuosi suuren voimistelutapahtuman Prahassa, viimeksi sellainen oli vuonna 2008.



Tuossa muistokivessä on myös sen henkilön nimi, joka päätettiin tästä kylästä tappaa Heydrichin salamurhan kostotoimenpiteenä. Hänen nimensä oli Marecek Alois, eikä hänellä ollut mitään tekemistä koko asian kanssa, mutta näin vaan kävi.


Tässä on vanha Sokol-seuran talo. Entiset sokolilaiset kertoivat minulle, että heille selvisi saksalaismiehitys siten, että olivat yhtenä lauantaiaamuna tulossa tänne treeneihin ja talo oli täynnä saksalaisia. Siitä he päättelivät, että pelätty miehitys on tapahtunut, ja pian sen tiesi koko kylä.


Tällaisella kirjeellä käskettiin Sokol-toiminta lopettaa vuonna 1948. Periaatteessa kaikki järjestön materiaali olisi pitänyt hävittää, mutta mummot olivat viisaita ja pitivät kaiken kuitenkin jemmassa. Ympäri maata on kuvia ja dokumentteja kuitenkin tuhottu valitettavan paljon.

Vaikka tämä itse aihe ei kiinnostaisikaan, niin ehkä näistä kuvista kuitenkin välittyy se, että Prahan ulkopuolella on jo aivan erilainen tunnelma. Tämä oli mukava kylä, mutta aivan eri maailma kuin mitä puolen tunnin matkan päässä oleva Praha. Jos tuolla päin liikutte, niin suosittelen seikkailemaan myös pääkaupungin ulkopuolella.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Kutna Hora

Tänään päätin julkaista lupailemiani kuvia Kutna Horasta. Jos Prahaan matkustatte turistina, voi Kutna Horaan tehdä helposti ja edullisesti päiväreissun junalla. Tämän idyllisen pikkukaupungin kuuluisin kohde lienee luukirkko, jonka sisustamiseen on tosiaan käytetty aitoja ihmisten luurankoja. Sen verran makaaberilta tuo minusta kuulostaa, etten ole käynyt, mutta moni on. Viime keväänä amerikkalainen naapurini E esitteli sieltä kuviakin, enkä millään kehdannut sanoa, etten ole tuossa kirkossa käynyt. Kaupunki on syntynyt aikanaan hopeakaivosten ympärille, ja vaikkei hopeaa taideta enää louhia, tästä alue kuitenkin tunnetaan yhä.

Aikaisemmin olen käynyt Kutna Horassa vuonna 2002, heinäkuussa suuren tulvakevään jälkeen. Silloin tein myös ensimmäisen Prahan-reissuni. Tarkoituksena oli kävellä kaupungin korkeimmalle mäelle katsomaan kirkkoa, joka on Unescon maailmanperintökohde, mutta ilmanala oli niin painostava  ja kuuma, emmekä olleet tottuneet jyrkkiin mäkiin, joten oli pakko kääntyä takaisin.

Kun pääsimme rautatieasemalle, alkoi ukonilma, jonka seurauksena pieni paikallisjuna päärautatieasemalle ei kulkenut. Niinpä rautatiellä työskentelevä mies vei meidät Skodallaan sinne pääasemalle. Tai ymmärsimme niin, ettei paikallisjuna kulje, mutta jonkin ajan päästä se kulkikin. Emme vielä tänäkään päivänä ole ihan varmoja, miksi meidät kyydittiin autolla eikä annettu odottaa junaa.

Varsinainen Prahan-juna olikin sitten myöhässä, joten sitä odottelimme yli 3 tuntia jossakin ravintolassa. Matka kesti tuhottoman kauan, kun juna pysähtyi joka seisakkeella, vasta myöhään illalla olimme taas Prahassa. Tuolta reissulta opin muuten myös sen, ettei englannin kielen taito ole Tšekissä ihan niin itsestään selvä kuin Suomessa. Prahassa vielä pärjääkin englannilla melko hyvin - siis keskustassa.

Mutta tässä vielä muutama kuva.




sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Paholaisen raamattu ja hakkapeliitat


Reilut 100 kilometriä Prahasta itään sijaitsee Chrastin pikkukaupunki. Tänään teimme retken sinne, taas olin yhden tarinan jäljillä ja hukassa oli mm. erään naisen tyttönimi. Kaupungintalolta historiikkien kyselyni oli tyrmätty jo suoralta kädeltä, mutta paikallinen katolisen seurakunnan pappi lupasi ystävälliseti näyttää kirkonkirjoja.


Kyseinen kirja osoittautui sekavimmaksi opukseksi mitä olen muistaakseni ikinä lukenut. Kirjan täyttäminen on aloitettu kunnianhimoisesti 1850-luvulla, mutta jo muutaman sivun jälkeen on systemaattisuuden periaatteeseen kyllästytty ja alettu täyttää sitä ihan miten sattuu. Mitä pidemmälle kirjaa selaa, sitä sekavammaksi se käy. Välillä on erilaisista merkkitapahtumista jaksettu kirjoittaa, toisinaan taas ei ole ollut syytä kirjoittaa mitään. Esimerkiksi Tšekkoslovakian itsenäistyminen oli katsottu raportoinnin arvoiseksi asiaksi - ja hyvä niin.

Aivan aluksi olin vähällä tyystin pettyä, kun huomasin, että muutaman sivun jälkeen onkin siirrytty kertomaan 1920-luvusta, ja minun pitäisi löytää henkilöitä, jotka asuivat Chrastissa 1900-luvun aivan alussa, eli noin 100 vuotta sitten. Ilokseni huomasin, että viime vuosisadan alkupuolesta on kirjoitettu siellä ja täällä. Tai no, iloksi sitä on vaikea sanoa, kun kirja tosiaan hyppelee ajassa joka suuntaan.

Ilmeisesti joku on ryhdistäytynyt kirkonkirjan suhteen 1950-60-luvuilla, silloin sinne on kirjoitettu pitkät pätkät 1600-1700-luvuista. Eli jos tuo aika sattuisi kiinnostamaan, löytyisi kirjasta valtavasti tietoa. Mutta ettei tiedonhaku olisi liian helppoa, joku intomieli on kerännyt erilaisia artikkeleita ja lehtileikkeitä ja liimannut ne kirjaan. Sinänsähän tuo ei ole huono asia, päinvastoin, mutta hän on liimannut ne sivujen väliin, osittain sivujen päälle, siten, että en jokaista aukeamaa uskaltanut repeämisen pelossa avata.

Lehtileikkeillä ei ole kaiken kukkuraksi mitään tekemistä sen asian kanssa, jota samassa kohtaa itse kirjassa käsitellään, ne on vain sattumanvaraisesti liimailtu väliin. Tilanpuutteesta ei ole kysymys, sillä tässä kirkonkirjassa on lopussa satakunta tyhjää sivuakin. Olisi kai ollut vain liian loogista liimata lehtileikkeet sinne loppupuolelle.

No, niin tai näin, mutta luulen löytäneeni nyt etsimäni nimen ja seuraavaksi ryhdyn pommittamaan eri paikkoja tällä nimellä. Katsotaan nyt, minkä mutkien kautta tietoa taas alkaa tihkua.

Chrast on tunnettu myös Paholaisen raamatun nimellä kulkeva käsikirjoituksesta. Kyseessä on Codex gigas, laajin säilynyt keskiaikainen teksti. Nykyään Codex gigas on Tukholmassa, sillä hakkapeliitat varastivat sen 1930-vuotisen sodan aikana. Ehkä pappikin otti minut niin hövelisti vastaan siinä toivossa, että minulla olisi tuo kirja tuomisina ja saisivat sen viimeinkin takaisin. Toivo oli joka tapauksessa turha. Tässä kuva kaupunginmuseon replikasta.



Chrastissa on myös tällainen valtion nykyisin suojelema puukuja. Se on varsin pitkä ja johtaa luostarille, jossa Codex gigas kirjoitettiin. Valitettavasti vuoden 2008 myrsky kaatoi osan puista. Mielenkiintoinen yhteensattuma oli, että vuonna 1907 on ollut myös kova myrsky, joka on rikkonut paikkoja ja kaatanut puita.




Yritin innostaa pappia jatkamaan kirkonkirjan täyttämistä, jos nyt ei sentään tähän isoon vanhaan kirjaan, niin edes sähköiseen muotoon. Hän ei kuitenkaan innostunut asiasta, vaan oli sitä mieltä, että historiaa tehdään museossa. Kunpa tehtäisiinkin, sieltä en saanut juuri mitään apua ja henkilökunnan kielitaidossakin olisi taas toivomisen varaa.Yritän kuitenkin saada sähköpostitse vielä käsiini jonkun kielitaitoisemman, kunhan ehdin.

Vaikka paikanpääälle menemisessä ja omin käsin selailussa menee oma aikansa, on siinä silti vaan melkoinen viehätys. Tämä olikin viimeinen materiaalinkeruupäivä tällä erää. Vielä en osaa sanoa, millon ehdin tulla tänne uudestaan. Blogiin kirjoitettavaa minulla kuitenkin on vielä ensi viikollekin, joten sikäli tämä virtuaalinen matka vielä jatkuu muutaman päivän.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Intensiivistä elämää

Vaikka tarkoitus oli kirjoittaa joka päivä, on postauksia jäänyt välistä. Syy on yksinkertaisesti se, että päivät ovat olleet niin täysiä. Monia ihmisiä on saanut tavata ja useita myös haastatella. Kylmän sodan ja toisen maailmansodan aika avautuvat taas uusista näkökulmista, kun on saanut kuulla aikalaiskertomuksia.

Tänään olen keskustellut myös Suomen erityissuhteesta Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana ja pohtinut senaikaista itsesensuuria. On aika vaikeaa perustella, miksi ihmiset eivät rohkeasti kritisoineet Neuvostoliittoa, kun pahinta mitä siitä voi seurata on poliittisen uran katkeaminen. En ollut koskaan edes miettinyt asiaa tuolta kannalta eikä minulla ole tälle pelolle mitään järkevää selitystä paitsi se kuuluisa "yleinen etu".

Haastatteleminen ja uusien ihmisten tapaaminen ei ole varsinaisesti stressaavaa, kun vain tottuu siihen, että ihmisten muistelmia ei voi varsinaisesti ohjata, paitsi ihan vähän ja hienovaraisesti. Pikkuleipien paistamiseen voi kätkeytyä yhtä suuri tarina kuin muistelmiin akateemisen uran huippuhetkistä. Tämä tekee materiaalin keruusta sikäli jännittävää, että koskaan ei voi aavistaa etukäteen, mitä kunakin päivänä saa.

Teimme tänään myös päiväretken Kutna Horaan, mutta laittelen siitä kuvia tähän blogiin varmaankin ensi viikolla. Oikeastaan emme tehneet varsinaisesti mitään erityistä siellä, emme edes käyneet katedraalissa, joka on Unescon maailmanperintökohde. Katselimme hieman kaupunkia ja kävimme parissa kaupassa. Yritin etsiä yhtä osoitetta, joka liittyy tutkimuksiini ja kadun löysinkin, mutta minulla ei ole varsinaista talonnumeroa tiedossa, joten sikäli homma jäi puolitiehen. Mutta eipä tuolla väliä ole, pääsinpä sentään oikealle kadulle katsomaan miltä maisemat näyttävät.

Kuulin tänään myös hauskan jutun. Yhtenä kauniina päivänä johonkin kommunistisen korkemaman tsaon julkaisuun oli painettu syntymäpäiväonnittelu henkilölle nimeltä Ferdinand Vanek, ja vielä oikein kuvan kanssa. Siinä sankarille toivotettiin pitkää ikää ja monia produktiivisia työvuosia vielä tulevaisuudessakin.

Mikä tässä sitten on hauskaa? No se, että Vanek on Václav Havelin alter ego hänen kolmessa näytelmässään. Kukaan ei häntä tunnistanut, kun rautaesiripun sosialistisella puolella ei hänen kuvaansa saanut missään julkaista. On maailma tuosta muuttunut. Onneksi.

torstai 20. lokakuuta 2011

Mä muistiin kirjoitin

Päivä on kulunut muistiinpanojen täydentelyssä. Haastatteluja kun tekee, on pakko kirjoittaa välillä vaillinaisin lausein, jotta saa kaiken muistiin. Tuoreeltaan ne kuitenkin kannattaa täydennellä. Olen tyytyväinen tuloksiini tähän asti, olen saanut paljon arvokasta muistitietoa ja arkistolähteitä, enemmän kuin odotin ja erilaisia kuin mitä oletin. Tällaista se on aina.

Kävin myös kosmetologilla, joka on venäjältä muuttanut ja jonka miehen isoisä oli Suomen-rintamalla toisessa maailmansodassa. Venäjällä kuulemma asuu toisen maailmansodan veteraaneja kaduilla. Illalla kävin vierailulla viimekeväisen tutun luona, joka on kirjoittamassa hollantilaisen sairaanhoitajan muistelmia. Hoitaja oli ollut vapaaehtoisena talvisodassa ja joutunt pakenemaan Suomesta sen jälkeen, kun Saksa miehitti Hollannin ja Suomi liittoutui Saksan kanssa. Tarinat tunkevat tajuntaani joka paikassa.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Aika virtaa kuin joki

Mochov on vajaan tuhannen asukkaan kylä Prahan koillispuolella, noin puolen tunnin bussimatkan päässä täältä. Vietin siellä tämän iltapäivän keräämässä muistoja paikallisilta mummoilta, samalla tuli melkein koko kylä ja sen asiat tutuiksi. On kateutta kieverinisäntää kohtaan, joka ostelee muuten rappeutuvia rakennuksia ja kunnostaa niitä. Ympäristöön rakennetaan uusia omakotitaloja, joten paikallisuus on osittain mennyttä. Keski-Euroopan suurin pakastintehdas siirrettiin Itävaltaan.

Viime viikonloppuna Mochovissa oli vietetty paikallisen Sokol-osaston 95-vuotisjuhlaa. Kyseessä oli urheiluseura, jonka kommunistit lakkauttivat vuonna 1948. Jokainen järjestön paikallisosaston johtaja oli saanut kirjeen valtiolta, jossa todettiin, että toiminnan salaa jatkaminen tulkittaisiin provokaatioksi yhteiskuntaa vastaan. Sokolin tilalle tulivat Spartakiadit, jotka olivat sosialistinen tapa järjestää suuria urheilutapahtumia.

Tässä esimerkki Spartakiadista 1980-luvulta.

http://www.youtube.com/watch?v=UvzVAJdBHSo


Yhtenä kauniina aamuna vuonna 1938  paikallisen Sokol-osaston tytöt tulivat järjestön tiloihin harjoituksiin, mutta hämmästyksekseen he huomasivat, että paikka oli täynnä saksalaisia. Siitä kyläläiset sitten päättelivät, että koko maa taitaa olla miehitetty. Saimme kuulla myös  tarinoita siitä, kun saksalaiset miehittivät maan ja kylän nuoria ihmisiä vietiin pakkotöihin Saksaan ja kuinka Heydrichin murhan kostotoimenpiteenä yksi paikallinen mies teloitettiin, vaikkei hänellä ollut asian kanssa mitään tekemistä.

Kaikesta huolimatta haastatelluilla mummoilla oli hyvät muistot eletystä elämästä. He kaipasivat elämää, jossa ei kiirehditty mihinkään. Nykyään voi vapaasti matkustaa, mutta kenelläkään ei ole aikaa vain istua puutarhassa ja jutella. Aika virtaa kuin joki, emmekä me tiedä omaa päivää emmekä hetkeä - niin he haastattelun lopuksi sanoivat.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Arkistoretki Brnoon

Brno, tuo Määrin pääkaupunki, on ollut tähän päivään asti kokematta. Niin, Tšekin osat ovat tosiaankin suomeksi Böömi ja Määri, eivät Bohemia ja Moravia, kuten aika usein näkee kirjoitettavan. Samaan tapaan kuin meillä on Tukholma ja Lontoo, on tietyillä Euroopan osilla omat suomalaistetut nimensä. No se siitä, mutta Brnossa tuli käytyä ja suosittelen!

Pääosan ajasta vietin taas arkistoissa, kahdessa sellaisessa. Teknillisen yliopiston arkistossa sain tähän mennessä parasta palvelua ikinä! Olin ottanut yhteyttä yliopiston historiikin laatijaan löydettyäni historiikin netistä. Hän lupasi etsiä tietoa henkilöistä, joiden kohtaloita tutkin ja valmistella dokumentit minulle, kunhan ilmoittaisin etukäteen. Mietin vähän, että mahtaako oikeasti mitään olla valmiina, mutta niin vain oli kaikki pyytämäni ja osa jopa valmiiksi monistettuna. Monisteista ei edes veloitettu mitään ja kuvata sai vapaasti.

Kysyin, mahtaako opiskelijoiden todistuksia olla olemassa ja ovatko julkisia. Yli sata vuotta vanhat todistukset ovat julkisia, mutta ne oli viety maakunta-arkistoon. Sinne siis, ja joustavia olivat, hakivat todistuskansioita minulle nähtäväksi, vaikken ollut tilannut niitä etukäteen. Selitin, että olen tullut kaukaa Suomesta asti, joten tekivät poikkeuksen. Tällaisissa suurissa kansioissa niitä menneen maailman insinöörien todistuksia säilytetään.


Reissu oli varsin hyödyllinen, sain mukaani kaiken mitä toivoinkin ja jopa vähän enemmän. Päivä kuitenkin hurahti melko tarkkaan papereiden parissa, iltapäivällä hieman katselimme vielä kaupunkia. Sää oli melko mukava, ei kuitenkaan erityisen lämmin. Brno on täynnä jugendarkkitehtuuria. Valitettavasti kaikki kauniit talot eivät ole enää erityisen hyvässä kunnossa, mutta tässä positiivisempi esimerkki.


Brnosta jäi kaikin puolin positiivinen mielikuva, kaupungissa on vahva eurooppalaisuuden tuntu, lisäksi siellä on turvallisen ja siistin oloista. Katukuva on useamman yliopiston ansiosta varsin nuorekas. Jos jotakin miinuspuolta pitää hakemalla hakea, niin ratikat ja trollikat ovat tupaten täynnä, varsinkin ruuhka-aikana. Se oli hieman ahdistavaa, kun ei ole tottunut.

Ennen lähtöä kävimme syömässä ihan satunnaisessa, kohdalle osuneessa ravintolassa. Vasta maksettuamme huomasimme, että kyseessä oli slovenialainen ravintola, joka on päässyt johonkin solvenialaisten ravintoloiden kultaiseen kirjaan, johon voi päästä hyvätasoinen yksityinen ravintola. Keittiö oli hyvin italialaistyyppistä, pizzaa, pastaa ja jäätelöä. Toisaalta Italian viereisessä maassa ruokakulttuuri on varmaan oikeasti juuri tuota. Hyvää oli ruoka, vielä näin monen tunnin päästäkin on maha täynnä.

Valitettavasti tuon ravintolan nimi ei jäänyt mieleen, mutta tässä kuva, joka todistaa, että jopa presidentti Klaus on kanssamme samaa mieltä sen tasokkuudesta.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Sunnuntain viettoa

On ollut mukava päivä. Leppoisaa ajanviettoa vanhojen tuttujen kanssa, hyvää ruokaa ja shoppailua. Se, mikä tekee tänne Prahaan tulosta niin helppoa, on kaiken tuttuus.Vähemmän tulee mitään yllätyksenä. Esimerkiksi se, että monessa paikassa on asiakaspalvelussa ja myyjien kielitaidossa parantamisen varaa, ei aiheuta minussa enää kummastusta. Ei myöskään se, että yleisissä vessoissa joudut ottamaan vessapaperia virkailijan nenän alla olevasta suuresta rullasta. Aiemmin ajattelin sen olevan suorastaan alentavaa, nyt vain otan sen paperin enkä mieti tuollaisia.

Kuvittelin, että kaikki kielitaito olisi häipynyt päästä sen siliän tien, mutta tänään taas huomasin, että ymmärrän hitusen paremmin kuin ennen. Ei sillä, etteikö vielä olisi paljon oppimista. Tšekit ovat toisaalta hyvin myötämielisiä, jos jotenkin edes yrittää puhua. Heistä se on jollakin tasolla mielenkiintoista kuunnella, kun joku yrittää puhua heidän kieltään.

Tänään olen miettinyt turistivirtoja katsellessani, millaisen kuvan Prahasta saa muutaman päivän perusteella. Luultavasti sellaisen, että ollaan historiallisessa kaupungissa, joka on maailmanluokan metropoli. Shoppailumahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Kaikki puhuvat englantia.

Totuus on kuitenkin se, että kun ajaa muutaman pysäkinvälin metrolla poispäin keskustasta, vastaan tulee ihan toisenlainen Praha. On taloja, joissa melkein puolet asukkaista on venäläisiä. On hiljaisia lähiöitä, joista ihmiset harvoin tulevat keskustaan asti. On kauppoja, joissa henkilökunta ei puhu mitään vieraita kieliä - melkein tekisi mieli sanoa, että on kokonaisia ostoskeskuksia, joissa ei kieliä osata. Voit joutua ravintolassa hämmentävään tilanteeseen, kun englanninkielisessä listassa on vain 5-10 vaihtoehtoa, kaikki melko kalliita. Jos vilkaiset tšekinkielistä listaa, sieltä löytyy enemmän valinnanvaraa ja edullisemmin. (Kyllä, minulle on käynyt joskus näin.)

Praha on maatansa suurempi kaupunki, pienen kansan maailmankaupunki. Siinä huokuu Itävalta-Unkarin loistokkuus, vaikka koko kaksoismonarkia on hajonnut jo aikoja sitten. Siinä suhteessa Praha on kuin Wien, mutta sympaattisempi. Huomenna lähdemme katsomaan maan kakkoskaupunkia, Brnoa.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Paluu kultaiseen kaupunkiin


Viikoksi pääsin taas tänne Prahaan. Matkustuspäivä oli pitkä, se alkoi jo aamuyöstä. Vaikka päätin, etten yhtään käyttäydy niin kuin turisti, oli minun silti pakko kiertää taas Vanhankaupunginaukio, ihmetellä astronomista kelloa ja käydä Kafka-kirjakaupassa. Oli pakko katsella juutalaiskorttelin synagogia ja kävellä Kaarlensiltaa pitkin Pienelle puolelle.

Oli pakko, vaikka väsymys painoi ja painaa yhä silmiä. Tässä kaupungissa on outoa lumoa, se herättää kaikki viime kevään muistotkin henkiin. Se aktivoi tšekin kielen, jonka luulen huonontuneen. Se onkin tainnut sentään vähän parantua. Arkistolöytöjen lueskelu, vaikka se onkin taistelua, näköjään tuottaa tulosta kielitaidonkin puolella. Silti se kielitaito on hitaasti kehittyvä ja passiivinen, mutta  pitää olla iloinen pienestäkin kehityksestä.

Nyt on vaatteissa taas vanhankaupungin katukeittiöiden savun haju, ja mielen päällä on ajatus, että osa minusta kuuluu aina tänne.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Mustaa rasismia

Ilmeisesti tänään on Hesarissa ollut hiljainen uutispäivä, kun aivan premisivulla oli juttu Tšekin takamailla, mm. Varnsdorfissa Sudeettialueella, järjestettävistä romaneja vastustavista mielenosoituksista. Vastaavia mielenosoituksia on ilmeisesti viikoittain ympäri maata. Kuvituksena uutisjutussa on mielenosoittajia kyltteineen. Mm. vaaditaan loppua mustalle rasismille ja julistetaan, että mustalaiset hyökkäsivät.

Jo Prahassa ollessani olin jotenkin vaistoavani, että romanikysymys on kuuma peruna. On toisaalta poliittisesti hyvin epäkorrektia ja suvaitsematonta puhua romaneista mitään negatiivista, mutta taas toisaalta moni tuntui yksityisesti olevan sitä mieltä, että ongelmia on. Kuitenkin romanit ovat asuneet alueella lähes yhtä kauan kuin tšekitkin, joten ainakin aikaa yhteisymmärrykselle olisi pitänyt löytyä. En ole tähän problematiikkaan perehtynyt yhtään enempää ja olen kiitollinen, jos joku vinkkaa, mistä tähän asiaan saisi enemmän tietoa tai korjaa mahdollisia vääriä käsityksiäni. On riipaisevaa huomata, että vuosisadat vaihtuvat, mutta yhteistä säveltä ei löydy. Syitä tähän löytyy taatusti molemmissa osapuolissa.

Romanien joukkotuhoamisesta toisen maailmansodan aikana on tehty hyvin vähän tutkimusta. Olen tavannut yhden prahalaisen toimittajan, joka valmistelee aiheesta väitöskirjaa ja on jotakin tästä julkaissutkin. Tämä kansa ja sen kohtalot ovat jääneet hyvin vahavasti juutalaisten holokaustin varjoon. Liikkuva elämäntapa lienee syynä myös siihen, ettei heistä ole paljoakaan dokumentoitua tietoa edes sotia edeltävältä ajalta, ja natsien tapa tuhota kaikki todisteet "epäkelvoista" kansoista ja niiden olemassaolosta, on varmasti vienyt pienetkin papereiden rippeet.

Tätä kaikkea mietin, kun luen Helsingin Sanomista, että  vuonna 2011 säännöllisiin romanien vastaisiin mielenosoituksiin osallistuu niin työttömiä kuin pieneläkeläisiä, lastentarhanopettajia ja juristeja...

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Pyhä Václav

Tänään on Tšekissä vietetty pyhän Václavin juhlapäivää, joka on kansallinen vapaapäivä. Niin kuin olen aikaisemminkin kertonut, Václavin uskotaan tulevan aina tiukoissa paikoissa kansansa avuksi. Tšekkien kovia kohtaloita kun miettii, niin toivoo sen olevan totta. Ehkäpä Václav pelastaa heidät tästä Euroopan tämänhetkisestä talouskurimuksesta.

Tässä hän joka tapauksessa ratsastaa omalla aukiollaan, samettivallankumouksen pääpaikalla. Tämä kuva on syksyltä 1968, Tšekin kansallisarkiston kokoelmista.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Mä lehden luin

Runotorstain viime viikon haaste on "Mä lehden luin". Ajattelinpa kirjoittaa vähän viime kevättä muistellen, siksi tähän blogiin.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3018675/217-haaste/

* * *

Tšekkoslovakian sotilas,
lehti,
jonka kaikki vuosikerrat eivät ole tallella.
Ei,
eivät missään.

Kysyn miksi.
Vastaukseksi tulee pelkkä slaavilainen
niskojennakkelu.

Vuoden 1968 numerot löytyvät
sotamuseosta,
jonka mausoleumi on tyhjä.
Ensimmäinen kommunistinen presidentti mätäni.

Alkuvuoden lehdissä
nuoriso hymyilee.
Kuvat ovat kuin Suosikista.

Loppuvuonna
en tiedä mitä sanoa.
Harmaus on peittänyt maan
ja lehden sivut.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Joukkoliikenteestä

Lieko Zachovalován teos nimeltä Toinen kirja Prahasta on kulunut käsissäni jo useamman viikon ajan. Jostakin syystä ei ole ollut paljonkaan aikaa lukea sitä. Ehkä se johtuu siitä, että lueskelen kovaa kyytiä ja ahmimalla tutkimuskirjallisuutta. Bookcrossing-harrastuksen suhteen tämä on kyllä huono vaihe, kun kaikki hyllyt pursuavat kirjoja eikä eteenpäinlähetettäviä juuri nyt ehdi niin paljon lukemaan.

Mutta asiaan, Zachovalová muistelee aikaa, kun Prahan metroa rakennettiin 1970-luvulla. Hän huomautti jo ensimmäisen pätkän valmistuttua siitä epäkohdasta, että pyörätuolilla tai lastenrattailla metroa on lähes mahdotonta käyttää. Hän keskusteli suunnittelijoiden kanssa ja vetosi siihen, että sosialismissa jos missä pitäisi ottaa huomioon erilaisten ihmisryhmien mahdollisuudet käyttää joukkoliikennettä. Kun herrat insinöörit sitten ylimielisesti sanoivat, ettei tällaista ole muuallakaan otettu metroissa huomioon, Zachovalová huomautti, että Tukholmassa ainakin on. Toinen suunnittelijoista muuten joutui myöhemmin itsekin pyörätuoliin...

Tuon suunnitteluvirheen "hedelmistä" saa Prahassa nauttia yhä tänäkin päivänä. Aikamoista kieputtelua saa harrastaa, jos on pyörätuolin tai rattaiden kanssa liikenteessä. Hissejä on jo melko monella asemalla, mutta ne ovat usein mutkien takana ja välillä pois käytöstä huollon takia. Harmillista, että muuten toimiva ja hyvä metroverkko kärsii tällaisesta puutteesta.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Arkkujen tuonti torille peruttu

Fanien toivomuksesta Jaroslavissa kuolleiden kolmen kiekkoilijan arkkuja ei tuodakaan Vanhankaupunginaukiolle - fanien vetoomuksesta. Ei ole tori sopiva paikka ruumisarkuille. Tässä kuvaa viime viikonlopulta samaiselta aukiolta kuitenkin.




Kuvaaja: Katarina Repková

perjantai 9. syyskuuta 2011

Jääkiekkokansaa

Se täytyy totisesti sanoa, että tšekit ottavat jääkiekon vakavasti. Heti samana päivänä, kun Jaroslavin lento-onnettomuus tapahtui, tuotiin  Prahan Vanhankaupunginaukiolle muistokirja.

http://video.idnes.cz/?idVideo=V110908_170548_tv-zpravy_krr

Mutta eipä siinä vielä kaikki, nuo kolmen onnettomuudessa kuolleen pelaajan arkut tuodaan samaiselle aukiolle, jotta ihmiset voivat jättää jäähyväisensä. Kuolema on surullinen asia, mutta minä en jääkiekkoilijoita ihan kansallisina suurmiehinä pitäisi...

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Runotorstain haasteen "tšekkiaiheinen" osallistuminen

Runotorstain haasteessa kehotettiin ottamaan esim. kesäkirjasta onnennumeron tai muun tärkeän numeron mukainen sivu ja samannumeroinen lause siltä sivulta sekä kirjoittamaan tuosta lauseesta runo. No, minä valitsin yhden kesäkirjoistani, eli Lieko Zachovalován teoksen Prahan ääni. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita Tšekin lähihistoria kiinnostaa. Juuri nyt olen lukemassa hänen kirjaansa nimeltä Toinen kirja Prahasta, joka on yhtä mielenkiintoinen. Opin mm. että Milan Kundera on adaptoinut Aleksis Kiven Nummisuutarit siten, että hyödynsi Kiven runoutta ja muutakin tuotantoa. Kundera siis teki Nummisuutareista tavallaan oman teoksensa.

Muistan joissakin opintojeni vaiheissa oppineeni, että tšekit ovat nimenomaan adaptaation mestareita. He eivät vain kopioi toisen tekstiä, tai kuvita kirjaa elokuvaksi, vaan tekevät siitä aidosti uuden teoksen. Esimerkiksi sellainen elokuva kun Pelisky, jota lämpimästi suosittelen, perustuu Hovno horit -kirjan vitseihin. (Nimi tarkoittaa Paska palaa) Taito se on tämäkin.

Niin, siitä runotorstain haasteesta. Otin sitten numeron 19, koska siitä on jostakin syystä vakiintunut aina numero, jonka valitsen, jos se vain vapaana on. En tiedä, miksi. Eli Prahan ääni -kirjasta sivu 19 ja virke 19. Sillä alkaa tämä runo. Sopii muuten meikäläiselle tämä lause, kun olen kieltenope. :)



Tämä ei muka edes osannut ääntää sanaa England,
vaan teki ensimmäisestä tavusta mustetta
(ink).

Silti hän kierteli pitkin Eurooppaa,
sai ruokaa kun oli nälkä,
löysi yösijan.

Ystäviäkin hänellä oli
kaikkialla.

Arvostelijat jatkoivat ääntämisharjoituksia
kotona.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/2999328/214-haaste/

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Aamulla herään ja tee läikkyy

Olenpas ollut hieman unelias bloggaaja viime aikoina. Olen ollut tosi uppoutuneena Lieko Zachovalován kirjaan Prahan ääni ja nyt olen lukemassa sen jatko-osaa nimeltä Toinen kirja Prahasta. On ollut kiinnostavaa lukea mm. siitä, kuinka vuonna 1969, kun Tšekkoslovakia oli voittanut Neuvostoliiton jääkiekossa, oli Aeroflotin toimisto kivitetty Prahassa. Myöhemmin oli käynyt ilmi, että salainen poliisi oli toimittanut kivet paikalle etukäteen tietäen, että aina löytyy sen verran kivitysintoisia juhlijoita.

Toinen kiinnostava seikka oli, että kovaonnisen nuorukaisen Jan Palachin polttoitsemurhaa oli puolue (tai jotkut sen johtajat) yrittäneet selittää aivan käsittämättömällä tarinalla. Lännen provokaattorit olivat muka saaneet hänet mukaan pyro-show'hun, jossa hänet sytytettäisiin palamaan kylmällä liekillä. Sitten hänet oli kuitenkin muka päätetty tappaa ja palovammat oli tehty jollakin eri aineella. Piilolinssien keksijä, tšekkiläinen kemisti Otto Wichterle oli valistanut kansaa sanomalla, että kaikki normaalissa ilmanpaineessa palava jättää palovammat, ja puheet kylmästä liekistä ovat pötyä. Siis ihan oikeasti! Eikö nyt parempaa selitystä keksitty, tuo on niin naurettava valhe kuin olla voi.

Mutta varsinaiseen aiheeseeni, eli viime keskiviikon elokuvaan, jonka nimi on Aamulla herään ja tee läikkyy. Elokuvan kantavana ajatuksena on, että ihmepillereillä ikinuorina pidettyjä natseja lähetetään aikakoneella vuoteen 1944 viemään Hitlerille vetypommia. Käsittääkseni tämä elokuva on inspiroinut muita aikamatkustusteemaisia elokuvia. Pidin tästä kyllä, mutta jotenkin juoni oli laahaava. Olisi ollut tiivistämisen varaa, varsinkin, kun nykykatsoja ymmärtää pienemmilläkin vihjeillä. Jotenkin tiettyjä asioita, kuten kohtalon muuttumista, kun tulevaisuuteen vaikutettiin, alleviivattiin minusta vähän liikaa. Tietysti omana aikanaan (1977)  tämä on ollut varsin tarkkanäköinen ja hieno elokuva, joten pisteet siitä.

Pienellä haikeudella päättelen tšekkielokuvien esittelyn tällä erää. DVD:llä minulla niitä on vielä jonkin verran katsomatta, joten aiheeseen palataan varmaan tulevaisuudessa, mutta en osaa sanoa vielä milloin.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Ikaria XB1

Tsekkiläinen tieteisfantasiaelokuva vuodelta 1963. Siinä lähdetään perustamaan siirtokuntaa Alfa Kentauriin vuonna 2163. Tällaiset tieteisseikkailut aivan armotta kärsivät, kun aikaa kuluu. Juonikaan ei ollut kovin kaksinen, mutta tulipa katsottua.

Elokuvassa eivät seikkailet avaruushirviöt, vaan siinä tapetaan aikaa avaruusaluksen tylsyydessä ja pelätään pahinta, että kaikki mneee pieleen. Poikkeaa siis melko lailla läntisistä tieteiselokuvista. En ole asiantuntija, joten enempää en osaa sanoa. Elokuva tuli Teemalta viime keskiviikkona, siksi sitä tässä kommentoin.

Minulla oli tänään kuulemma tsekkiläisen kalenterin mukaan nimipäiväkin, eli kuukautta myöhemmin kuin suomalaisen kalenterin mukaan.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Elämä kierrättää

Perjantaina, kun olin ryhtymässä keittämään kasviskeittoa ja paistamaan rieskaa, huomasin, että kahden tunnin päästä tuleekin tšekkielokuva nimeltään Elämä kierrättää. Ennätin saada keittiöpuuhat valmiiksi juuri ennen elokuvan alkua. Olikin mukava syödä keittoa ja lämmintä rieskaa sekä katsoa elokuvaa.

Elämä kierrättää on hyvä komedia. Se kertoo vanhenevasta pariskunnasta ja kaikenlaisista iän tuomista ilmiöistä tšekkielokuville ominaiseen traagisenhauskaan tapaan. Kaikki alkaa siitä, kun vanha opettaja saa tarpeekseen nykyajan kotkotuksista ja ottaa lopputilin. Hänelle olivat liikaa niin koulujen sponsoreiden mielisteleminen kuin uudet tietokoneluokat.

Vaikka ex-opettajalla onkin Prahan-tuntemusta ja polkupyörällä ajamisen taito, hän ei siltikään sovellu pikalähetiksi, sillä siinä täytyy reagoida tilanteisiin aivan liian hektisesti. Työn tuoksinassa ajettu pyöräkolarikaan ei motivoi jatkamaan alalla, joten päähenkilö ajautuu tavaratalon palautuspullopisteeseen töihin. Siellä hän törmää niin eläkkeelle jääneeseen henkirikoksen tehneeseen upseeriin kuin opinnoista haaveilevaan vähäpoikaan ja vakioasiakkaana käyvään alkoholistiinkin - vain muutamia persoonia mainitakseni.

Harmittaa, että eurooppalaisia elokuvia luonnehditaan ohjelmatiedoissa aina hyvin vakavahenkisesti. Tätäkään en olisi ikinä ryhtynyt katsomaan, ellen tietäisi, että tšekkielokuvat ovat lähes aina hyviä. Tämän Ylen sivuilta nappaamani kuvauksen perusteella en ainakaan olisi innostunut filmistä:

Valloittava ja lämmin draamakomedia miehestä, joka kieltäytyy uskomasta että ikääntyminen merkitsisi elämää vailla rakkautta, sisältöä ja tärkeyttä.

Milloin löytyisi sellainen elokuva-arvioija, joka osaisi tuoda esiin eurooppalaisten elokuvien huumorin sellaisella tavalla, että komediasta pitävä ne löytäisi? Liian moni katsoo vain amerikkalaisia ja brittiläisiä elokuvia (jotka ovat kyllä hyviä myös) ja vieroksuu näitä Keski-Euroopassa tuotettuja, koska niillä tahtoo olla niin vakava maine. Ehkä tuntematon kieli myös asettaa jonkinlaisen kynnyksen?

Niin tai näin, tämä komedia nyt ainakin oli monia nauruja synnyttävä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen!

torstai 11. elokuuta 2011

Nuoren pyövelin tapaus

Eilinen tšekkielokuva, Nuoren pyövelin tapaus, kuuluu niihin filmeihin, joiden arvon tunnustan ja ymmärrän, mutta jotka eivät avaudu minulle. Kyseessä on surrealistinen fantasia, joka perustuu löyhästi Jonathan Swiftin romaaniin Gulliverin retket. Elokuvan on ohjannut Pavel Jurácek.

Elokuvassa olisi minusta ollut tiivistämisen varaa, siitä puuttui koherenssia, mikä rupesi haittaamaan ajan mittaan. Hetkittäin olin kärryillä, sitten putosin taas. Ymmärsin luultavasti osittain sosialistisen yhteiskunnan satiirisen käsittelyn, mutta ymmärtääkseen sen täysin pitäisi tuntea sen hetkinen tilanne paremmin. Elokuva on siis vuodelta 1970.

Voin hyvin kuvitella, että Nuoren pyövelin tapausta katsoivat  keskiviikon myöhäisillassa eurooppalaiseen elokuvaan vihkiytyneet katsojat sekä mahdollisesti muutama hullu kielen takia. :) Sääli, sillä filmillä on ansionsa. Erityisen onnistuneena pidin sellaista pientä yksityiskohtaa, että kun päähenkilö kutsutaan Laputan kuningaskuntaan, joka leijailee saarekkeena yläilmoissa, hänelle kerrotaan siellä, että kuningas on itse asiassa lähtenyt Monacoon hotellin portsariksi. Laputalaiset toivovat, ettei päähenkilö kerro maan päälle palattuaan kuninkaan katoamisesta tai muutenkaan siitä, ettei se niin hieno paikka ole kuin mitä ulkopuoliset uskovat.

Toinen juttu, joka sai hymyn huulille, oli Laputan alapuolella asuvien ihmisten hassut tavat, kuten se, että vain maanantaisin oli lupa puhua, ettei ilmaa kulu liikaa. Ilmeisesti tämä yhteisö oli kylä keskellä metsää, jonne päähenkilö päätyi löydettyään kuolleen jäniksen, jolla oli puku päällä. Niin, tämä elokuva ei varsinaisesti kuulemma nojaudu käsikirjoitukseen, ja jotenkin sen kyllä huomaa.

Sitten vähän toisesta asiasta. Viime keväänä juttelin Prahan kirjamessuilla yhden kirjastoautonkuljettajan kanssa. Kirjastoautoja kun oli esillä messukeskuksen edessä. Hän kertoi käyneensä Turussa muutama vuosi sitten kirjastoautojen kokoontumisajoissa, ja tänäkin vuonna on kuulemma joku tulossa Prahasta tänne. No, nyt ne kokoontumisajot sitten on, huomasin, kun kävin kirjastossa. En tosin nähnyt tšekkiläistä kirjastoautoa, mutta varmaan se siellä jossakin oli.

maanantai 8. elokuuta 2011

Myyrä oli avaruudessa!

Muistatte ehkä minun aiemmin kertoneen, että animaatiohahmo Myyrä on lähdössä avaruuteen. No, se on siellä käynyt ja tässäpä vähän kuvia aiheeseen liittyen.

http://brno.idnes.cz/vesmirneho-krtka-museli-zamestnanci-usit-do-dvou-hodin-pis-/brno-zpravy.aspx?c=A110808_202818_brno-zpravy_abr

Mitäpä tässä muuta uutisoisi... ehkä sen, että sain kevään opinnoista todistuksen. Sain mielestäni vähän lian helpolla hyviä arvosanoja. Yhdessäkin runoanalyysissa olin vahingossa merkannut tietyn runon tekijäksi väärän kirjailijan, mutta se ei silti vaikuttanut arvosanaan. Tuo on vähän hämmentävää, samoin se, että onnistuin vaivattomasti suorittamaan 28 opintopistettä neljässä kuukaudessa. Ei kai tässä  silti auta muu kuin kotiuttaa vaan opintopisteet ja olla valittamatta. :)

torstai 4. elokuuta 2011

Korva

Eilinen tšekkielokuva oli nimeltään Korva, jonka on ohjannut Karel Kachyňa. Elokuva sisältää hitchcockmaista jännitystä ja suljetun paikan kauhua. Tarina rakentuu tilanteeseen, jossa pariskunta palaa juhlista kotiin vain huomatakseen, että heiltä on katkennut sähköt ja puhelin. Mieleen nousee epäilys siitä, onko poliitikkomies joutunut kuin joutunutkin vallanpitäjien epäsuosioon ja onko kotiin kenties piiloitettu kuuntelulaite, eli korva.

Elokuvan aikajänne on yksi painajaismainen yö, jonka aikana etsitään paitsi korvaa, myös vastauksia avioliiton tuskallisiin kysymyksiin. Tunteet intohimosta vihaan ja katkeruuteen vyöryvät pariskunnan sisimmästä. Välillä öisen kauhun katkaisevat takaumat alkuillan juhlista.

Korva on valmistunut vuonna 1970, eli tuskaisen vuoden 1968 jälkeen. Arvannettekin, että se oli alusta saakka kielletty ja sai ensi-iltansa vasta vuonna 1989. En ole tšekkielokuvien suuri asiantuntija, tai en oikeastaan asiantuntija lainkaan - lähinnä uusi fanittaja. Silti uskaltaisin sanoa, että Korva on hieman erilainen elokuva kuin mitä tuossa maassa yleensä on tuotettu. Se on selvästi saanut vahvoja vaikutteita länsimaisen kauhuelokuvien kulttuurista. Tosin mielestäni tšekkielokuvat eivät minusta mitään varsinaisia "itäelokuvia" olekaan, vaan ennen kaikkea eurooppalaisia.

Pidin myös Korvan lopusta, joka jättää asiat juuri sopivasti kellumaan. Avoin loppu on hankala toteuttaa, mutta tässä se minusta toimii.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Vielä muutama sana Norjasta

Tšekissä kuulemma jotkut poliitikot ovat sitä mieltä, että Norjan tapahtumat ovat se hinta, joka meidän täytyy maksaa demokratiasta. Käsittääkseni terrorismin tutkijat ovat todenneet, ettei edes Stasi-valtuuksilla voisi pysäyttää tämän tapaista terroristia, kun ei hän ole aiemmin syyllistynyt rikoksiin. Tuntuu, että tšekeillä on vielä jonkin verran kasvettavaa demokratian suhteen.

Tältä näytti Norjan suurlähetystön edustalla Prahassa tänään iltapäivällä. Kuvat on ottanut Katarina Repkova. Huomatkaa, että Suomenkin lippu siellä liehuu, onhan meidän lähetystömme samassa talossa.


torstai 28. heinäkuuta 2011

Kuin leivoset langalla

Eilen illalla katsoin Jiří Menzelin  elokuvan nimeltä Kuin leivoset langalla. Elokuva valmistui vuonna 1969 ja kiellettiin jo ennen ensi-iltaansa, ja nähtyään sen, ymmärtää kyllä miksi. Yhteiskuntakritiikki on niin viiltävää; porvareita uudelleenkoulutetaan sosialismiin terästehtaan romuvarastolla keskellä masentavaa kaaosta, byrokratian absudrius saattaa joskus kääntyä vahingossa pienen ihmisen eduksikin ja työläisiksi itseään tituleeraavat ovat herroista suurimpia. 1950-luvun Praha ei näyttäydy lainkaan samassa valossa kuin tämän päivän turistiesitteiden Praha. Katsoessani oikein mietin, mitsä ovatkaan löytäneet tuollaiset romukasat, joissa elokuva oli isolta osin kuvattu.

Olen ehkä amerikkalaisen ja brittiläisen elokuvan läpikyllästämä, sillä odotin tästä leffasta hieman erilaista, en ehkä pitänyt ihan niin paljon kuin etukäteen ajattelin. Kovasti elokuvaa on kehuttu, eikä se tosiaan hullumpi ole. Ehkä tarvitsee olla paremmin sisällä sosialismin logiikassa ja tšekkiyhteiskunnasssa ymmärtääkseen kaiken - niin tragedian, huumorin kuin ironiankin. Voisin kuvitella, että henkilö, joka ei ole tottunut elokuvankatsoja tai joka ei tunne historiaa tältä osin, ei saa tästä filmistä välttämättä otetta. Nykykatsojaa saattaa myös tuskastuttaa hidastempoisuus, minua se ei tässä elokuvassa kylläkään häirinnyt, vaan antoi tilaa ajatella tarinan sanomaa ja tutkia kaikkeamuuta  kuvassa näkyvää.

Tätä katsoessani ihailin tšekkien kykyä kuvata traagisia asioita optimistisesti, jopa hauskasti. He ovat totisesti mustan huumorin mestareita! Elokuva perustuu Bohumil Hrabalin novelliin. Hän muuten kuoli vuonna 1997 niin, että putosi ikkunasta. Joko hän oli ruokkimassa puluja tai sitten hän teki itsemurhan. Läheisesti kirjailijan tunteneet veikkaavat jälkimmäistä, sillä itsemurha ei ollut hänelle teemana tuntematon. Ja onhan ikkunasta putoamiselle Prahassa muutenkin pitkät perinteet... Googlettakaa vaikkapa sanalla defenestraatio, jos ette minua usko.

 PS Presidentti Klaus on ottanut selkeän pesäeron Breivikiin, vaikka tämä häntä on kirjoituksissaan ihaillut. Ensimmäistä kertaa kuulen Klausin  sanoutuvan irti jostakusta idiootista, mikä kuvaa tilannetta erittäin hyvin.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Kuvia Norjan suurlähetystön edestä

Vaikka kuulin juttua muutamien yksittäisten tšekkien vahingonilosta siitä, että Pohjoismaissakin voi tapahtua kamalia asioita, on liikuttavaa nähdä, että Norjan suru on myös prahalaisten suru.

Linkin takaa, galleriasta, näkyy kuvia Norjan suurlähetystön edestä. Tuttu paikka kevään äänestyksestä, sillä Suomen lähetystö on samassa rakennuksessa.

http://zpravy.idnes.cz/jak-mohl-jeden-clovek-zabit-tolik-lidi-nechapali-norove-v-praze-p7j-/domaci.aspx?c=A110725_135658_domaci_mku

Ihan helppoa ei ole tšekeilläkään tämän asian käsittelyssä, onhan Breivik maininnut manifestissaan Prahan ja presidentti Klaus on saman tekstin mukaan hänen hengenheimolaisensa. Näin se suru ja huoli on levittäytynyt ympäri Euroopan.

Voimia kaikille!

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Asekaupoilla Prahassa

Olen sivusilmällä lueskellut vähän tšekkimediaa ja sieltä selvisi, että Anders Behrin Breivik oli käynyt muutama vuosi sitten Prahassa, tarkoituksenaan hankkia ase. Ensin ihan laillinen konetuliase (kyllä, niitä kuulemma saa sieltä, jos on luvat kunnossa), sitten laiton. Kummaltakaan taholta ei myyty.

Lisäksi Breivik ihaili ns. Benešin asetusta, jolla sudeettisaksalaiset karkotettiin ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Samoin pitäisi kuulemma tehdä erinäisillekin etnisille ryhmille nyky-Euroopassa. Myös muslimien ja romanien ajaminen ahtalle miellytti Breivikiä. Praha on kuulemma tästä syystä eurooppalaisten kaupunkien parhaimmistoa.

Eipä muuta tällä kertaa.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Vaaleaverikön rakkaus

Keskiviikkoiltaisin on Ylen Teemalla tarjolla tšekkielokuvaa nyt muutaman viikon ajan. Eilen tuli katsottua Milos Formanin Vaaleaverikön rakkaus. Se on Formanin nuoruudentyö, ajalta ennen Oscar-menestystään.

Elokuva kertoo kenkätehtaan tytöistä ja tehdaspaikkakunnalla järjestettävistä reserviläisten kertausharjoituksista. Yksi tyttö kohtaa bändissä soittavan pianistin ja lähtee tämän perässä Prahaan. Tavallaan tämä elokuva on tyypillinen maalta kaupunkiin -tarina, mutta on siinä erojakin. Erityisesti loppua odotin erilaiseksi kuin mitä se loppujen lopuksi oli.

Pidin erityisesti elokuvan huumorista ja siitä, kuinka Forman kuvaa noloja tilanteita ja ihmisten hävettävää käytöstä. Hän käsittelee noloutta monesta eri näkökulmasta, kuten esimerkiksi nuoren naisen, nuoren miehen ja vanhenevien miesten. Kuitenkaan katsoja ei tunne varsinaista myötähäpeää ja huvittuneisuuskin on hyväntahtoista laatua.

Vaaleaverikön rakkaus oli varsin viihdyttävä elokuva, se ei laahannut yhtään eikä aika tullut pitkäksi, sitä vain seurasi ja odotti, minkä lopullisen käänteen tapahtumat mahtavatkaan saada. Kyllä tämä kannatti katsoa.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Sananen toisen housuilla tuleen istumisesta

Turun Sanomissa oli reilu viikko takaperin juttua Lidicen kylän yhdestä hengissä selvinneestä lapsesta. Lidicehän oli, kuten tätä blogia alusta loppuun saakka lukeneet ehkä muistavat, Heydrichin salamurhan tähden kostoksi tuhottu kylä. Muutama Lidicen lapsista oli sen verran saksalaista alkuperää, että heidät lähetettiin kunnon arjalaisiin perheisiin kasvatettavaksi, osa joutui äitiensä kanssa keskitysleirille ja osa lastenkoteihin. Tämä haastateltava oli ollut prahalaisessa lastenkodista, josta hänen Prahassa asuva tätinsä oli hänet löytänyt. Toisin sanoen hän oli ollut hyvin onnekas, kun pääsi sukulaisperheeseen sodan jälkeen eikä tarvinnut jäädä lastenkotiin.

Mikä kuitenkin tuossa lehtijutussa oli minusta kiinnostavinta, oli tieto siitä, että ennen Heydrichin salamurhaa Tšekkoslovakian pakolaishallitus oli vedonnut britteihin, jotta nämä peruisivat hankkeen. He aavistelivat, että saksalaisten kosto olisi hirveä joka tapauksessa - onnistuisipa salamurha tai ei. Britit olivat kuitenkin taipumattomia, joten isku toteutettiin ja loppu on historiaa.

En taaskaan voi muuta todeta kuin että isot kansat osaavat niin ovelasti käyttää meitä pienempiä hyväkseen, jos vain annamme niin tehdä. Ymmärrän toki sen, että nuo tšekkisotilaat, jotka osallistuivat operaatioon, olivat siinä mukana vapaaehtoisesti. Tavallaan myös ymmärrän sen, miksi he ovat sankareita ja olen toki sitä mieltä, että heidän muistoaan on hyvä kunnioittaa. He uhrasivat itsensä, mutta mikä oli matkaanlähettäjien motiivi ja mikä uhrin hinta?

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Vaaleanpunainen pan...

Kuvaaja: Katarina Repkova

Legendaarinen vaaleanpunainen panssarivaunu on ollut Prahassa esillä viime viikon ajan. Se on yksi Prahan "vapauttaneista" neuvostopanssareista ja se oli kylmän sodan aikana esillä Andělin metroaseman luona. Panssarivaunu oli niin tärkeä maamerkki, etteivät paikalliset muistaneet enää metroasemaa, vaan tapaamiset sovittiin u tanku, eli panssarivaunulle.

Huhtikuussa 1991 taideopiskelija maalasi panssarivaunun vaaleanpunaiseksi, ja siitä alkoi kissa ja hiiri -leikki viranomaisten ja radikaalien välillä. Vaaleanpunaiseksi panssarivaunu sai jäädä, se museoitiin mutta, välillä  se tuodaan ihmisten ihailtavaksi.

Olisi ollut kiinnostavaa istuskella panssarivaunun luona ja kuunnella ihmisten kommentointia...

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Kotona ja kiitokset lukijoille

Eipä ole paljon kirjoitettavaa. Ihanaa olla kotona, vaikka ympärillä onkin pussia ja kassia täynnä tavaraa. Kaikelle pitäisi löytyä paikka jostakin. Neljä kuukautta poissa, kaikki mennyt hyvin. Pieniä vastoinkäymisiä on aina, mitään isompaa ei sattunut, mistä olen kiitollinen.

Tässä pari kuvaa Tukholmasta, niistä päättäjäispäivän ajeluista, kun lupasin.




Lähtiessäni oli Turussa yli metrin verran lunta. Otin kuvan kotiovesta lähtöpäivän aamuyöstä, ja se löytyy täältä.

http://prahankevaassa.blogspot.com/2011/02/voisi-se-matkustaminen-joskus.html

Tältä näytti kotiovi takaisin tullessa.



Onnistuin tavoitteessani kirjoittaa blogia joka päivä. Tästä lähtien päivityksiä tulee huomattavasti harvemmin, vain, jos tulee aihetta kirjoittaa. Kiitän kaikkia lukijoita, erityisesti teitä, jotka luitte joka päivä. Te motivoitte minua kirjoittamaan joka päivä, sillä tiesin, että tekstiä odotetaan. Mahdollisille kiinnostuneille tiedoksi, että perustin uuden Kyhhäys-blogin erilaisia netissä julkaistavia kirjoitushaasteita ja muita sekalaisia tekstejä varten. Sinne pääsee tästä.

http://kyhhays.blogspot.com/

Katsoessani taaksepäin huomaan, että olen usein kirjoittanut hyvin synkistä asioista. Toivon silti, ettei blogin yleistunnelma ole ollut liian synkkä. Olen kirjoittaessani miettinyt melkein päivittäin totalitaaristen yhteiskuntien uhreja. Ehkä tyylini on ollut liian tunteeton ja toteava, koska näihin asioihin turtuu helposti. Olkoon nämä kotipihan syreeninkukat muistona heistä kaikista.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Tukholmassa vouhottamassa

Onhan minulla ollut aikaa ja mahdollisuuksia shoppailla ympäri Eurooppaa, mutta jostakin syystä Tukholmassa iskee aina vouhotus, nyt on pakko käydä kaupoilla. Johtuukohan tuo siitä, että täällä on isommat valikoimat kuin Suomessa ja maku tarpeeksi lähellä, niin jotakin löytääkin? Vai onko kyseessä Suomalaisten kollektiiviseen muistiin taltioitu tarve hakea Ruotsista milloin voita, milloin farkkuja tai levyjä? Ja vielä kaukaisempina aikoina Ruotsin kautta meille tuli... no, aivan kaikki.

En ole ainoa vouhottaja, koko Tukholma on täynnä suomalaisia  pariskuntia, jotka huutelevat toinen toisilleen Åhlénsin tavaratalossa - kännykällä - että oletko sisällä vai jo ulkona. Vastaan tulee ryhmä luokanopettajia, jotka etsivät jo ensi kevään kevätjuhlamekkoja. Jotkut ne eivät lepää lomallakaan... En voi olla hymyilemättä, nämä ovat minun omaa kansaa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Täällä on näköjään sellainen tapa, että koulunsa jättävät abiturientit ajelevat kuorma-auton lavalla tänään, koulun päättäjäispäivänä. Ovat koristelleet niitä hienosti koivunoksin ja eri maahanmuuttajien alkuperäisten kotimaiden liput liehuvat autonlavalta. Toki paljon on myös Ruotsin lippuja. Mietin, mikä järki tosiaan on värjötellä siellä kuorma-autonlavalla keskellä helmikuuta, kaikista kylmimpänä aikana. Nyt helteellä ajoviima vain virkistää ja nuoret jaksavat riehua entistä enemmän. Ruotsalaiset tosiaan osaavat tehdä kaiken hauskemmin.

Katselimme Kulttuuritalon kahvilan ikkunasta, kun muutama lukionsa päättänyt päätti kastautua Sergelintorin suihkulähteessä. Poliisin koppiautoon pääsi ainakin yksi poika. Pitänee lukaista huomenna Ruotsin iltapäivälehtien nettisivut, josko tästä olisi jotakin mainintaa. Ainakin yhdellä torinnurkalla tilannetta selostettiin radioon. Autoajelu alkoi jo aamupäivällä, vielä näin iltapäivästäkin he kiertävät kaupunkia ja ilo on ylimmillään. Laitan kuvamateriaalia ajelusta huomiseen postaukseen.

Kohta on aika astua laivaan, huomenna olen kotona.

Ruotsin kansallispäivää


Lippuja joka paikassa. On Ruotsin kansallispäivä, Kustaa Vaasan kruunajaispäivä (1523). Poikkesimme Grännassa, siinä polkagrisin kotikaupungissa. Koko keskusta on täynnä polkagriskokeri-nimisiä pieniä karkkitehtaita. Niistä sai sekä ostaa polkagrisiä että katsella karamellin valmistusta. Tässä muutama kuva siitä, kun salmiakinmakuista polkagrisiä tehdään. Resepti on sinänsä aika helppo: sokeria, vettä ja etikkaa, mutta itse tekemisen niksit ovat tietysti huippusalaisuuksia. Taikinaa lämmitetään erityisellä lämpölevyllä, tulipesässä palavat halot. Voisin kuvitella, että oikealla lämpötilalla on vaikutuksensa polkagrisin onnistumiseen.







Loppuun vielä kuva Götan kanavasta, eiköhän tässä ole riittävä ruotsalaisannos yhdelle päivälle.